Kymmenen luonnonystävää antoi Suomen Luonnolle parhaat retkivinkkinsä. Jotkut paikoista ovat parempia kuin toiset ja osa vain puolikkaan vinkin arvoisia.

Suomen Luonnon painetusta paperilehdestä tai sähköisestä näköisversiosta löydät kaikki 70 kokonaista ja kymmenen puolikasta retkivinkkiä. Puolikkaat tarjoilemme myös tässä jutussa.

Kohdekuvausten yhteydessä mainitut koordinaatit johtavat yleensä viimeisen autotien päähän. Muun muassa saarten tapauksessa ne on kuitenkin merkitty saaren keskelle. Koordinaatit noudattavat useimpien navigaattoreiden tukemaa ETRS89-muotoa (~WGS84).

HAAPASAARI, KOTKA
N 60°17’ 20.863’’  E 27° 11’ 32.325’’
Antti Below, suojelubiologi, Metsähallitus: ”Haapasaari ei ole mikään lintupaikka, mutta maisemallisesti se on hieno ja retkeilijälle mielenkiintoinen. Mökkikylä, jossa ei ole tiestöä vaan polkuverkosto. Majoittua voi ja kioski löytyy.”

LUOLAT, TURUN LUOLAVUORI
N 60°25′ 52.392”  E 22° 16′ 50.691”
Mia Rönkä, biologi, toimittaja, kirjailija: ”Jos tulee huono keli, mene luolaan! Esimerkiksi Turussa Luolavuoren luola on paikka, josta lapset pitävät. Taskulamppu mukaan.”

TUOMALANSUON SAAREKE, TUUSULA
N 60°25’ 29.421’’  E 25° 5’ 2.975’’
Petri Ahlroth, Luontoympäristökeskuksen johtaja, Syke: ”Tuomalansuo ojitettiin, ja se meni 1970-luvun puolivälin jälkeen pilalle. Suon keskellä ollut saareke lehmuksineen on kuitenkin yhä kiinnostava paikka.”

Kuva: Hannu Siitonen / Haarikon metsää Savonlinnan kaakkoiskulmalla.

RAKOVUOREN LUOLASTOT, SAVONLINNA
N 61°33’ 15.688’’  E 29° 10’ 12.115’’
Hannu Siitonen, luontokuvaaja: ”UPM ja Stora Enso omistavat Rakovuoren ja Haarikon ympäristöstä järviä, joiden rannat on kaavoitettu. Toistaiseksi täysin rakentamaton salolampien ja järvien kokonaisuus, jonne sopisi vaikka kansallispuisto.”

PISANMÄKI, JUANKOSKI
N 63°12’ 20.228’’  E 28° 20’ 22.286’’
Markku Tano, luontokuvaaja: ”Valokuvaaja I. K. Inha kuvasi Pisanmäellä aikoinaan aivan hulluna. Sinne oli sattunut silloin hieno valo, kun koivu puhkesi lehteen. Muuta erikoista paikassa ei juuri olekaan.”

VOROROTTI, JÄMSÄ
N 61°47’ 28.271’’  E 25° 0’ 23.763’’
Markus Sirkka, retkitoimittaja: ”Pieni kohde. Kalliorotko, joka saa mielikuvituksen liikkeelle. Lohkareet ja niiden alle muodostuvat luolat haastavat piilosille. Siitä nimikin: rosvot ovat aikoinaan pitäneet rotkoa piilopaikkanaan.”

POHJALAISET PELTOLAKEUDET
Benjam Pöntinen, luontokuvaaja: ”Pohjanmaan perusmaisema on peltoa. Tutustu peltoihin ja niiden linnustoon Lapuan–Kauhavan alueella Lapuanjokivarressa, Ilmajoella–Seinäjoella Kyrönjokivarressa ja Söderfjärdenillä Vaasassa. Söderfjärdenille kerääntyy syksyisin valtavasti kurkia.”

MARTINSELKONEN, SUOMUSSALMI
N 65°8’ 54.036’’ E 29° 46’ 35.402’’
Jouni Laaksonen, retkitoimittaja: ”Ilmeeltään niin samanlainen kuin Elimyssalo, että olkoon puolikas vinkki. Mukavan laaja metsä- ja suokohde silti tämäkin. Hyvät reitistöt ja pari autiotupaa.”

Kuva: Jenna Salmela

LÄHILUONTO
Saara Salmela, Oulun luonnonsuojeluyhdistyksen retkiryhmän jäsen: ”Tämän kohteen luo pääsee heti, kun astuu vähän tieltä pois. Kannattaa mennä ihan missä vain. Lähiluonto on helpommin saavutettavissa ja täynnä pieniä ihmeitä.”

LÄTÄSENO, ENONTEKIÖ
Jorma Luhta, luontokuvaaja: ”Ei ole mitään hienompaa paikkaa pohtia nykyihmisen luontosuhdetta ja maastomoottoriliikennettä kuin Lätäseno. Se voisi olla täysin ylivertainen suomalainen erämaajoki, mutta nyt se on kaatopaikka.”

 
Näädät kirkuvat Lauri Hallikaisen äänitteellä kuin kiimaiset urokset ja siitä on myös kysymys.

“Se on kahden koiraan välistä uhittelua, jota ei helposti pääse näkemään tai kuulemaan”, Hallikainen sanoo.

Helsingin yliopiston Värriön tutkimusaseman tutkimusteknikko Teuvo Hietajärvikään ei ole moista näädiltä kuullut – murinaa kylläkin. “Kun näätä on paennut esimerkiksi puuhun, on se murissut uhkailevasti pienen koiran tavoin. Pentujen sanotaan sen sijaan naukuvan kuin kissa.”

Näätää (Martes martes) on seurattu Koillis-Lapin Värriössä pian 30 vuotta. Se lienee ennätys koko maapallolla. Talviaikaisia seurantakilometrejä on kertynyt 18 000 ja lisäksi työtä on tehty radiolähettimillä.

“Näätä on opportunisti, tilaisuuksien hyväksi käyttäjä”, Hietajärvi kuvailee. “Se käyttää monenlaista ravintoa kuten marjoja, sammakoita, hedelmiä, hyönteisiä ja oravia. Se tyhjentää lintujen pesiä ja jemmaa munia talveksi. Myyrät ovat kuitenkin sen pääravintoa.”

Näätä liikkuu paljon isolla alueella. Sillä on reviiri, muttei vasten luuloja puolusta sitä aggressiivisesti. “Siinä voivat toisetkin näädät kulkea melko vapaasti”, Hietajärvi sanoo.

Näätää on myös pidetty yksineläjänä, mutta Värriön seuranta todistaa muuta. “Eräskin vanha näätä kulki toisen uroksen kanssa kuukausia”, Hietajärvi kertoo. “Mutta melkein 30 vuotta saatiin seurata näätää ennen kuin sellaista havaittiin.”

Näätä on koko lailla yöeläin, mutta liikkuu päivälläkin varsinkin syystalvella ja silloin aamupäivisin ja ainakin Itä-Lapissa se liikkuu enimmäkseen maassa. “Puissa se käy, mutta harvemmin puittaa.”

Kun näätä on onton puun kolossa, sanotaan että se on komossa. “Se on alun perin metsästäjien kieltä, mutta meillä se tarkoittaa sitä, että ollaan jäljitetty näätä sen päivälepopaikkaan saakka. Saatu komoon.”

Hietajärven mukaan komo ei liity pelkästään näätään. “Komohonka on puu, jossa on reikiä ja komossa voi olla jokin muukin eläin kuin näätä.”

Näätäkin urbanisoituu. Esimerkiksi Helsingin Viikissä näätä koluaa linnunpönttöjä ja kaupungin ympäristötarkastaja Raimo Pakarinen on nähnyt näädän pääkaupungin Bulevardilla. “Selvästi eksyksissä se oli, ei se ihan niin urbaani eläin vielä ole.”

Näätä on oppinut käymään myös lintujen ruokinnoilla. Lehtemme Havaintokirjaan on tullut useita kuvia näädästä rasvapötkön kimpussa. Nälkä rohkaisee.
Tuntomerkit: Pituus noin 50 senttiä, häntä mukaan lukien 70–80 senttiä. Paino 1–2 kiloa. Turkki ruskea, jossa keltainen kurkkulaikku.

Levinneisyys: Koko maa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.

Lisääntyminen: Parittelee loppukesällä, mutta viivästyneen sikiönkehityksen takia pennut (2–5) syntyvät huhti–toukokuussa.

Metsästys: Näätä on riistaeläin turkin vuoksi. Vuosittainen saalis on 10 000 – 26 000 yksilöä.

Tiesitkö: Näädän turkki oli ennen hyvin arvokas ja siksi näädät metsästettiinkin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä lähes sukupuuttoon. Tutkija Pekka Helle kirjoittaa Riistan jäljille -kirjassa (Edita 1996), että aikoinaan yksi näädännahka vastasi laukullista oravannahkoja. Näädän turkin arvo on nykyisin 20–40 euroa.

Äänite: Lauri Hallikainen

 
Julkaisimme viime keväänä Villivihannekset-mobiilisovelluksen, jossa esiteltiin 20 kasvia, niiden käyttötavat sekä 60 reseptiä keittiömestari Sami Tallbergilta. Keto-orvokki, koiranputki, koivu, kuusi, käenkaali, maitohorsma, nokkonen, peltokanankaali, pihatähtimö, pihasaunio, piharatamo, poimulehti, päivänkakkara, savikat, siankärsämö, suolaheinät, tuoksusimake, valkoapila, voikukka ja vuohenputki saavat nyt seuraa. Sovellukseen on ladattavissa päivitys, jossa on kymmenen kasvia lisää.

Päivityksessä mukaan tulevat kasvit ovat jänönsalaatti, kannusruoho, kataja, litulaukka, maahumala, mesiangervo, osmankäämi, pietaryrtti, pukinparta sekä ukonpalko.
Päivityksen lataaminen on ilmaista sovelluksen jo aiemmin hankkineille. Uusille ostajille 30 kasvin ja 90 reseptin paketti maksaa 2,99 euroa.

Kasveja kerätessä on hyvä muistaa, että aina tulee poimia vain sellaisia, jotka tunnistaa varmasti. Tarjolla on paljon erilaisia kursseja, joilla villivihannesten tunnistamista ja käyttöä voi opetella asiantuntijan opastuksella. Kasveissa on paljon myös erittäin myrkyllisiä lajeja, joten erehtymiseen ei ole varaa.
Lisäksi keruupaikan tulee olla puhdas: nokkosia ei kannata kerätä huussin takaa eikä kannusruohon kukkia tienvarresta.

Jotkut kasvit voivat aiheuttaa allergisia reaktioita, joten uusia kasveja tulee kokeilla varovasti. Kroonisista sairauksista tai heikentyneestä terveydentilasta kärsivien kannattaa varmistaa lääkäriltä villivihannesten sopivuus. Esimerkiksi oksaalihappoa sisältäviä villivihanneksia ei suositella munuaisvaivoista kärsiville.

Jokamiehenoikeuksilla saa kerätä kasveja omaan käyttöön, mutta esimerkiksi katajan ja muiden puiden lehtiä, neulasia, havuja, marjoja tai mahlaa ei saa kerätä ilman maanomistajan lupaa.
Keruu herättää monissa myös huolta kasvien hupenemisesta. On siis selvää, ettei koko kasvustoa pidä ottaa eikä muutenkaan vaarantaa tai vahingoittaa esiintymän elinkelpoisuutta.

Villivihannesten käytöllä on pitkät perinteet Toivo Rautavaaran 1940-luvulla ilmestyneestä kirjasta Mihin luonnonkasvimme kelpaavat lähtien. Jo sitä ennen luonnonkasvien ravinto- ja rohdoskäytöstä on runsaasti tietoa Elias Lönnrotin kirjoituksissa. Nyt luonnonkasvien käyttö on taas pinnalla ja niitä suositaan yhä enemmän myös ravintoloissa tuomaan ruokiin puhtaan luonnon makua.

Suomen Luonnon sovelluksen avulla on helppo opetella uusia kasvilajeja ja kokeilla monipuolisia reseptejä.
Villivihannekset-sovellus on ladattavissa Android-, IOS- ja Windows -puhelimiin. Tuotto käytetään kotimaiseen luonnonsuojelutyöhön.

Tutustu villivihanneskurssitarjontaan:
www.samitallberg.com (myös verkkokurssi, koulutusta ja luentoja)
www.martat.fi, www.hortoilu.fi, www.maajakotitalousnaiset.fi

Kasvit kännykkään!
Lataa Suomen Luonnon Villivihannekset-sovellus IOS-,Android- ja Windows-puhelimiin (hinta 2,99 €). Sovelluksessa esitellään 30 villivihannesta, ja jokaisesta kasvista on lisäksi kolme keittiömestari Sami Tallbergin herkullista reseptiä, yhteensä
siis 90 reseptiä!
Lue lisää!

 
Kasvitieteilijä, professori Sinikka Piippo Helsingin yliopistosta on laittanut villivihannekset järjestykseen niiden terveellisyyden mukaan tuoreessa kirjassaan Villivihannekset – Terveyttä
 pihoilta, niityiltä ja metsistä (Minerva 2016).

Suomesta tunnetaan erään arvion mukaan jopa satoja syötäväksi kelpaavia kasvilajeja.
Villivihannekset-kirjassa niistä
 esitellään kattavasti 50. Tutuksi tulevat niin kasvien keruuajankohdat, säilöntä- ja käyttötavat, valmistusohjeet kuin kasvien rohdosvaikutuksetkin.
”Suomessa on aiemmin käsitelty varsin vähän luonnonkasvien ravintoarvoja, joten sain etsiä kirjaani varten tietoa monista ulkomaisista julkaisuista”, Piippo kertoo.

Kärkikasveiksi ovat osoittautuneet jauhosavikka, nokkonen, maitohorsma, valvatit, voikukka sekä piharatamo. Myös litulaukka ja lutukka yltävät hyviin lukemiin.

Villivihannekset kasvavat niille luontaisilla, hyvillä kasvupaikoilla. Siksi niiden ravintoarvot voivat olla huomattavasti korkeammat kuin viljellyillä kasveilla. Luonnonkasveissa on runsaasti muun muassa vitamiineja, kivennäisaineita, antioksidantteja sekä kuituja.
Kun kerää kasvit puhtailta kasvupaikoilta, ei tarvitse pelätä ruuan mukana saatavaa ylimääräistä kemikaalikuormaa.
”Villivihanneksista saa hyvää ruokaa, mutta niitä keräämällä voi samalla hoitaa omaa kuntoaan.”

Sinikka Piippo on opettanut luonnonkasvien käyttöä jo vuosikymmeniä, joten tekstistä kuultaa myös vankka kokemus. Hänen oma villivihannessuosikkinsakin on selvä.
”Se on ollut nokkonen jo vuosikymmeniä. Nokkonen on terveellinen, hyvänmakuinen, monikäyttöinen ja helppo löytää. Nokkosletut ovat lempiruokani”, Piippo sanoo.
Kirjassa on selkeät taulukot villivihannesten ainesosista kuten vitamiineista ja kivennäisaineista.

Artikkeli on julkaistu Suomen Luonnossa 4/2016.

 
Lämpö on saanut kasvillisuuden heräämään ja samalla ovat ilmestyneet ensimmäiset uudet perhoset. Aiemmin on näkynyt nokkos- ja sitruunaperhosia, kenties suruvaippoja ja herukkaperhosiakin, mutta ne talvehtivat aikuisina ja olivat siksi valmiina lentoon heti, kun lämmintä oli riittävästi.

Kesän kynnyksellä joukkoon liittyy runsaasti uusia lajeja, monet niistä valkeita. Nämä perhoset ovat kyyhöttäneet talven koteloissaan ja kuoriutuneet vasta, kun ilma on kunnolla lämmennyt ja mahdollistanut niiden kehittymisen aikuisiksi.

Lanttuperhosen siipisuonet ovat harmaalla puuteroidut. Kuva: Dick Forsman

 
Puuteroidut siipisuonet

Lanttuperhonen (Pieris napi) on valkoisista perhosista runsain ja laajimmalle levinnyt. Se on yleinen etelärannikolta Lappiin, ja sitä näkee avomailla, pihoissa, pelloilla ja niityillä. Kun puhutaan ”kaaliperhosesta”, kyseessä on useimmiten juuri lanttuperhonen.

Helpoiten lanttuperhosen tunnistaa harmaalla puuteroiduista siipisuonista. Erityisen selvästi suonisto erottuu takasiiven alapinnalla, joka näkyy parhaiten perhosen laskeutuessa kukalle mettä imemään. Tällöin se nostaa siipensä ylös, jolloin siipien alapinnat tulevat näkyviin. Etusiiven etukulma on molemmilla sukupuolilla harmaa, minkä lisäksi koiraalla erottuu yksi, naaraalla kaksi tummaa täplää etusiivellä.

Lanttuperhosia on runsaasti heti pääjoukon kuoriuduttua kesäkuun alussa. Toinen sukupolvi lentää loppukesällä, jolloin laji on vieläkin runsaampi. Toukat elävät erilaisilla ristikukkaisilla, ja joskus niitä on niin runsaasti, että ne voivat haitata kaalinkasvatusta.

Kaaliperhosen takasiiven alapinta on vaaleankeltainen. Etusiiven kulma musta. Kuva: Dick Forsman

 
Vaaleankeltaiset takasiivet

Kaaliperhonen (Pieris brassicae) on hyvinkin kaksi kertaa kookkaampi kuin lanttuperhonen. Kaaliperhosen kotelo ei ole yhtä talvenkestävä kuin lanttuperhosella ja suurin osa niistä tuhoutuu. Kaaliperhosia onkin meillä runsaammin vain silloin, kun vaeltajat saapuvat Suomen eteläpuolelta.

Lämpimänä toukokuuna, etelätuulten vallitessa, voi keskisellä Suomenlahdella nähdä sadoittain kaaliperhosia matkaamassa kohti pohjoista. Säiden suosiessa apujoukkoja saapuu meren takaa pitkin kesää vahvistamaan täällä olevaa kantaa. Kesän aikana kaaliperhoset lisääntyvät meillä hyvin, ja heinä–elokuussa laji voi olla hyvinkin yleinen maan etelä- ja keskiosissa.

Parhaiten kaaliperhosen paljastaa iso koko ja takasiipien alapinnan tasaisen vaaleankeltainen väri. Kaaliperhoselta puuttuvat lanttuperhoselle ominaiset tummat siipisuonet.

Naurisperhosen takasiiven alapinta on vaaleankeltainen. Etusiiven kulma harmaa. Kuva: Dick Forsman

 
Kuin pieni kaaliperhonen

Naurisperhonen (Pieris rapae) on kuin kääpiöitynyt ja haalistunut kaaliperhonen. Se on vain hieman lanttuperhosta isompi, joskin jotkin yksilöt voivat saavuttaa lähes kaaliperhosen koon.

Naurisperhosen takasiipien alapinta on samalla tavalla haalistuneen keltainen kuin kaaliperhosella, mutta etusiiven etukulma on lähinnä harmahtava, ei musta. Etukulman tumma alue on lisäksi eri muotoinen kuin kaaliperhosella, sillä se rajoittuu lähinnä siiven etureunaan ja jatkuu vain hivenen ulkoreunan puolelle.

Usein kaikki kolme, kaaliperhonen, lanttuperhonen ja naurisperhonen, ovat näkösällä yhtä aikaa, jolloin suora vertailu helpottaa tunnistamista.

Elintavoiltaankin suuresti kaaliperhosta muistuttava naurisperhonen on kaaliperhoslajeista harvinaisin, ja kuten kaaliperhosella sen kanta on etelästä tulevien vaeltajien varassa. Touko–kesäkuussa perhosia on yleensä harvakseltaan. Suotuisina suvina niitä voi olla elokuussa hyvinkin runsaasti maan eteläosissa, kun meillä syntyneet perhoset kuoriutuvat.

Virnaperhosen etu- ja takasiivet ovat lähes samanmuotoiset, pyöristyneet soikiot. Kuva: Dick Forsman

 
Metsänreunojen kääpiö

Virnaperhonen (Leptidea sinapis), kaaliperhoista pienin, lentelee alkukesällä metsäisillä seuduilla. Useimmiten sen näkee metsätien pientareella tai pellon laidalla. Lämpiminä kesinä perhonen voi kasvattaa toisenkin sukupolven, joka lentelee elokuussa.

Muodoltaan virnaperhonen poikkeaa muista, sillä sen etusiivet ja takasiivet ovat lähes samanmuotoiset, kuin pyöristyneet soikiot. Etusiipien vaaleanharmaa kuviointi erottuu heikosti. Takasiivet ovat alta epämääräisen harmaakehnäiset.

Auroraperhosen takasiiven alapinnalla on kirjavanvihertävä pitsikuvio. Kuva: Dick Forsman

 
Aurora kaunoinen

Auroraperhosen (Anthocaris cardamines) koiraasta ei voi erehtyä, sillä sen siipien laajat oranssit laikut ovat niin silmiinpistävät. Valkoista naarasta ei sen sijaan ole yhtä helppo tuntea. Auroraperhonen viihtyy virnaperhosen tapaan metsien laiteilla.

Auroraperhosnaaralla on takasiiven alapinnalla kirjavanvihertävä pitsikuvio. Etusiiven yläpinnalla erottuu melko laaja ja yhtenäisen tumma kärki sekä lajin erityistuntomerkkinä siiven keskiosan tumma täplä.

Auroraperhonen on kevään ensimmäisiä kuoriutujia. Sillä on kesässä vain yksi sukupolvi. Lentonsa perhoset aloittavat toukokuussa. Lento jatkuu läpi kesäkuun, pohjoisessa se ulottuu heinäkuun puolelle.

Pihlajaperhosen siipien mustat suonet erottuvat sekä ala- että yläpuolelta. Kuva: Dick Forsman

 
Pergamenttisiipinen pihlajaperhonen

Suurin valkoisista perhosista on pihlajaperhonen (Aporia crataegi). Perhoset viettävät talven toukkana ja lähtevät kuoriuduttuaan liikkeelle kesäkuun puolivälin paikkeilla metsäteiden varsille ja vesakoituneille hakkuille. Lentoaika jatkuu heinäkuun puolelle.

Pihlajaperhonen on helppo tunnistaa kukalta. Siivet ovat läpikuultavan valkoiset, pergamenttimaiset, ja niiden mustat suonet erottuvat selvästi sekä ylä- että alapuolelta.

Viime vuosina pihlajaperhonen on edennyt kohti länttä vahvoilta alueiltaan Kaakkois-Suomesta, ja nykyään sitä tavataan kautta Etelä- ja Keski-Suomen Etelä-Lappia myöten. Esiintyminen on kuitenkin laikuittaista, ja runsaudessa on suuria vuosien välisiä eroja.

Tiedonjanoisille:
Lisää tietoa perhosista saa Perhostutkijain Seuran sivuilta www.perhostutkijainseura.fi. Tuoreimpia maastokäyttöön soveltuvia tunnistusoppaita ovat Forsman & Vesikko: Päiväperhoset Suomen Luonnossa (Otava 2005) ja Haahtela, Saarinen, Ojalainen & Aarnio: Päiväperhoset (Tammi 2006).

 
Etelä-Lapin helmi on Posiolla sijaitseva Riisitunturi. Juhannusretkelle paikka on täydellinen, jos etsii rauhaa ja pakohetkeä kiireestä. Pääsin itse kokemaan Riisitunturin kansallispuiston taian viime vuoden juhannuksena. Paikka sopii päiväretkelle, mutta sen keskikesän pysähtyneessä tunnelmassa viettää mielellään pidemmänkin ajan.

Talvella kynttilämäiset kuuset ovat tykkylumen peitossa, mutta kesällä ne seisovat ilman raskasta painoa ylväinä vaaran rinteillä. Tunturin laelta näkyy hieno metsä- ja järvimaisema luoteeseen ja länteen Posiolle päin ja kaakon suunnassa Kitkajärven suuntaan.

Riisitunturin ominaispiirre on vaaran rinteille muodostuneet hienot rinnesuot. Alaspäin viettävät suot muodostuvat alueille, joissa kosteusolosuhteet ovat oikeanlaiset ja talvisin lumimäärä on runsas. Rinnesoissa turvetta voi olla vain metrin paksuudelta. Suot ovat herkkiä muutoksille, sillä rinteessä veden määrä ja virtaukset voivat muuttua nopeasti.

Juhannuksen tienoilla tunturin rinteiden kukat ovat kauneimmillaan. Pääreitin leveä sepelipolku ei kesällä erotu karusta tunturiluonnosta liian häiritsevästi. Sitä pitkin huipulle pääsevät huonojalkaisetkin ja kipuaminen onnistuu varmasti myös lastenrattailla tai rullatuolilla.

Rinnesuo näkyy vaaleana kuvassa. Kuva: Annakaisa Vänttinen

 
Reiteissä on valinnanvaraa

Rengasreiteistä lyhyempi, 4,3 kilometrin reitti Riisin rääpäisy, antaa jo hyvän tuntuman vaaraluontoon, sillä se kipuaa Riisitunturin huipulle. Matkalla kulkija pääsee näkemään rinnesuot sekä hienon Ikkunalammen. Taukoa voi pitää Riisitunturin autiotuvassa tai sen pihapiirissä. Yöpymään tupaan mahtuu kuusi henkeä.

Päivän retkeksi tai kahteen osaan jaettavaksi sopii myös haastavampi ja pidempi Riisin rietas -reitti. Juhannusaattona ei 10,7 kilometrin pituisella reitillä tule vastaani yhtäkään retkeilijää. Metsän siimeksessä yksin kulkiessani luonto on oudolla tavalla miltei äänetön. Kansallispuiston alueella viihtyvät esimerkiksi porot, pajulintu ja järripeippo. Nyt linnutkin ovat hiirenhiljaa. Aurinko saa kulkijan hikoilemaan, metsäpuron vesi maistuu raikkaalle.

Reitin kauimmassa pisteessä edellispäivien sateiden pehmittämässä mudassa näkyy selvästä tuore karhun jälki. Seuraavan notkelman jälkeen kalliolla lätäkön liepeellä näen toisen jäljen. Tyynen päivän äänetön metsä ja sen kannot ja kaatuneet juurakot saavat karhun muodon. Jatkan matkaa hitusen ripeämmin ja päätän laulaa äänekkäästi.

Karhun jälki. Kuva: Annakaisa Vänttinen

 
Riisitunturi sijaitsee maanselällä eli alueella, joka jakaa vedet idän ja lännen välille. Länsipuolelta vedet valuvat Kemijokeen ja idästä Kitkajärveen. Riisin rietas -reitti laskeutuu välillä alas notkelmiin ja ylittää pieniä puroja, kunnes jatkaa taas kalliolle ja metsän siimekseen. Monessa kohtaa vaaran rinteet ovat kosteita ja mutaisia.

Suurten niittyjen yli pääsee pitkospuita. Näille niityille tultiin ennen aikaan pitkälle 1900-luvun puolelle saakka heinätöihin kesäksi. Pitihän karjalle saada murkinaa pitkän talven varalle. Riisisuolla ladon suojassa voi pitää lepotauon ja lukea niittykulttuurin historiasta.

Riisisuon haki pääsee pitkoksia pitkin. Kuva: Annakaisa Vänttinen

Riisin riettaan reitillä solisi monta puroa. Kuva: Annakaisa Vänttinen

 
Uusipuron laavu Riisin riettaan reitillä on hienolla paikalla metsälammen äärellä. Soilun laavulta taas on mahtavat näkymät alas soisille niityille. Molemmissa kelpaa evästää tai yöpyä. Autiotupa Riisitunturin laella on niin keskeisellä paikalla, että siellä taukoseuraa varmasti saa. Laavuilla on rauhallisempaa.

Uusipuron laavun on hienolla paikalla metsälammen äärellä. Kuva: Annakaisa Vänttinen

 
Luonnon ihmeitä ja karmivia tarinoita

Kansallispuisto pitää sisällään pieniä ja suuria ihmeitä. Ikkunalampi korkealla tunturissa näyttää luonnon omalta maisemauima-altaalta ja sen vesi tuntuu jatkuvan suoraan kaukana kilometrien päässä sijaitsevan järven pintaan. Erikoiset puut ja niittyjen lahoavat ladot luovat mystistä tunnelmaa kansallispuistossa. Polun vieressä kasvaa Tapionpöytä, eli hieno kuusi, joka tuntuu kasvavan vain sivusuunnassa. Metsän jumalalle pyhitetty puu tervehtii kulkijaa matkalla Riisitunturin huipulle.

Riisitunturin kansallispuistoa markkinoidaan varsinkin hienona talvikohteena tykkylumisine kuusineen ja talvisine näkymineen. Mutta Riisitunturin yötön yö vetää vertoja parhaillekin juhannustansseille. Täällä juhlahumu ja muut ihmiset ovat kaukana, kulkija saa todennäköisesti kulkea rauhassa ja laavuillakaan ei ruuhkaa ole. Metsässä tai vaaran rinteillä juhannusterveiset voi tosin tuoda Riisin rietas -niminen kummitus. Tarinan mukaan muuan mies tapettiin tai katosi Riisitunturille 1900-luvun taitteessa ja on siitä asti kulkenut retkeilijöiden perässä ja päästänyt karmivia huutoja, jotka kiirivät pitkin vaaran rinteitä…

Tapionpöytä. Kuva: Annakaisa Vänttinen

Kuva: Annakaisa Vänttinen

 
Kesäpäivänseisaus oli viime yönä tarkalleen klo 1.34 kerrotaan Tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan sivuilla. Sitä saattoikin ihmetellä täysikuun valossa taas pitkästä aikaa. Edellisen kerran kesäpäivänseisaus ja täysikuu ovat kohdanneet liki 50 vuotta sitten.

Nyt päivä on siis pisimmillään. Ja ainakin Helsingin Lauttasaaressa aurinko paistaa juuri nyt kirkkaalta taivaalta, joten koko kesästä olisi tämän ennusmerkin mukaan tulossa varsin kaunis. No, onhan kesä aina kaunis, vaikka sataisikin vettä ja olisi viileää.

Kansaperinteessä juhannusviikon pitkiä päiviä on kutsuttu pesäpäiviksi, jolloin aurinko saavuttaa pesänsä ja kääntyy loppuvuodeksi sadonkorjuun ja muiden töiden koettaessa rengin puolelle.

Pesäpäivien aikaan noudatettiin kahdenlaista ohjeistusta kasvien istuttamisessa: toiset olivat sitä mieltä, että tuolloin “päivän seisoessa” ei kannata istuttaa kasveja maahan. Toiset taas noudattivat ohjetta, että lantut, kaalit ja tupakantaimet on istutettava juuri pesäpäivinä, jotta ne saisivat juhannuskastetta ja kasvaisivat erityisen hyvin.

Kustaa Vilkunan Vuotuisessa Ajantiedossa kerrotaan, että rajakarjalainen emäntä istutti nimenomaan kaalinsa pesäpäivän öinä ja kääri hameenhelmansakin ylös, jotta kaalinkerät kasvaisivat mahdollisimman suuriksi.

Siitä vain mallia ottamaan!

Lähde: Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto, Otava 1998.

 
Jos seisot pusikossa esimerkiksi hakkuuaukion laidalla ja ääntelet nasaalisointuisesti nöh, nöh, nöh voit saada seuraksesi hirvenvasan tai useamman. Sillä tavalla emo kutsuu jälkikasvuaan. Uroksen sen sijaan voi houkutella paikalle kumealla uah, uah, uah -ääntelyllä, sillä uros luulee ääntelijää kilpailijakseen ja rientää ottamaan selvää asiasta.

Monet luontokuvaajat osaavat matkia hirviä taitavasti ja pystyvät siten houkuttelemaan ne kuvausetäisyydelle.

Olen itsekin kokeillut metodia, mutta aika ja paikka eivät ehkä ole olleet oikeat. Tai sitten äänenmuodostuksessa on ollut jotakin vikaa.

Kokeile sinä. Ääninäytteessä öhkii nuori hirvisonni kiima-aikana syyskuun puolivälissä Suonenjoella.
 

Tuntomerkit: Iso nisäkäs, sonni voi painaa jopa 600 kiloa. Turkki on ruskea ja jalat vaaleat. Sonneilla on sarvet, jotka putoavat kiiman jälkeen.

Ravinto: Kasvinsyöjä. Melkein kaikki kelpaa oksia myöten. Hirvi syö 10 kiloa kasveja päivässä.

Lisääntyminen: Kiima syys–lokakuussa, kantoaika on kahdeksan kuukautta.

Kannan koko: Luonnonvarakeskuksen mukaan Suomen hirvikanta oli viime syksyn metsästyksen päättymisen jälkeen noin 85 000 yksilöä. Vasat syntyvät touko–kesäkuussa ja kun uusi metsästyskausi alkaa ensi syksynä, on hirvien määrä yli 100 000. Viime syksyn hirvisaalis oli 44 100 hirveä.

Tiesitkö: Hirvi oli kuolla sukupuuttoon 1900-luvun alussa, jolloin Suomessa oli enää muutamia kymmeniä hirviä. Kanta elpyi suojelun ansiosta.

Äänite: Lauri Hallikainen

 
Kuivaajan sadonkorjuu alkaa heti alkukesästä, kun ilman suhteellinen kosteus on vielä on alhainen. Tuolloin satoa voi kerätä yrteistä, villivihanneksista ja teeaineksista. Keruureissulle on hyvä suunnata aurinkoisten päivien jälkeen, jolloin kasvien kuivuminen on nopeampaa.

Yrttejä voi kuivata ulkona esimerkiksi hyttysverkon tai muun tiheäsilmäisen verkon päällä. Kuivauksen aikana kasveja pöyhitään ja yöksi ne siirretään sisälle. Lämpötila ei saa nousta kuivauksen aikana yli 30 asteen. Ohuet kasvit kuivuvat yhdestä kolmeen päivässä. Lehdet ja varret kannattaa kuivata erikseen. Yrtit ovat kuivia, kun lehdet murenevat helposti ja varret napsahtelevat poikki.

Kuivattu sato pakataan tiiviisin pelti- ja lasitölkkeihin, joissa ne vievät vähän tilaa. Jos epäilet, että kasveihin on jäänyt vähän kosteutta, niitä voi säilyttää paperipusseissa.

Ulkona kuivaaminen on vaivatonta, mutta jos sää on kolea ja sateinen, voi kasveja kuivata myös sisällä lämpimässä ja kuivassa tilassa, jossa on hyvä ilmanvaihto. Kasvit kuivuvat nopeasti ja tasaisesti.

Myös tavallinen sähköuuni ja kiertoilmauuni soveltuvat hyvin kuivaamiseen, mutta niissä lämpötila nousee helposti liian korkeaksi. Myös hukka- ja jälkilämpöä voi hyödyntää kuivauksessa esimerkiksi lämpöpatterin, jää- ja pakastinkaappien tai leivinuunin yhteydessä paloturvallisuus huomioiden.

Kun sadonkorjuu etenee kohti syksyä, kuivaajan valikoima laajenee sieniin, marjoihin, juureksiin ja hedelmiin.

Ohutmaltoiset sienet kuten mustatorvisieni ja suppilovahvero soveltuvat hyvin kuivaukseen, mutta myös viipaleiksi leikatut tatit kuivuvat nopeasti 35–40 asteen lämmössä.

Marjoista parhaiten kuivaukseen soveltuvat mansikka ja mustikka. Marjoille maksimilämpötila on 50 astetta. Kuivattujen marjojen paino on vain kymmenen prosenttia tuoreen marjan painosta.

Ruokalusikallinen marjajauhetta vastaakin noin puolentoista desin annosta tuoreita marjoja.

Juurekset voi viipaloida ohuiksi
 tai raastaa karkeaksi raasteeksi ennen kuivattamista. Juurestenkin
 maksimilämpötila kuivauksessa on 50 astetta.

Kun omenat kypsyvät, kuivaaja tietää mitä tehdä. Kotimaiset omenat voi viipaloida ja kuivata kuorineen.

Kuivatut luonnon antimet säilyvät jopa vuosia syömäkelpoisina.

 
Nyt näkyy simpukoita, siiroja, kaloja ja kasveja.

Vedenalainen luonto on näkemisen arvoinen ja vesikiikarilla siitä pääsee nauttimaan toden teolla. Vesikiikarin voi ostaa valmiina, mutta nokkela väsää sellaisen itse. Yksinkertaisimmillaan se on iso lasipurkki, mutta paremman saa muoviämpäristä. Ämpärin suulle kiinnitetään tiiviisti läpinäkyvä pleksi. Itse olen käyttänyt myös talouskelmua, joka menee kuitenkin helposti rikki. Tilapäisesti sekin kyllä toimii.

Kun pleksi on paikoillaan, ämpärin pohjaan leikataan aukko, josta voi tiirailla sisään. Sitten vain kiikaroimaan.

Tarkkaileminen on sitä antoisampaa mitä vähemmän valoa kiikariin pääsee. Ostokiikarissa pulma on ratkaistu kasvomaskilla, samaan tapaan kuin tavallisessa kiikarissa on okulaareja ympäröivät pehmeät renkaat. Ylen sivulla kehotetaan käyttämään t-paitaa, joka kiinnitetään helmastaan kuminauhalla ämpärin pohjan ympärille. Kun pään työntää paidan sisään ja kietoo vielä hihat pään ympärille, näkyvyys paranee kummasti.

Vesikiikarilla voi nähdä vilistäviä kalanpoikasia ja isompiakin vonkaleita, monenmoisia pohjaeläimiä ja esimerkiksi nilviäisiä. Kärsivällinen voi havaita jopa simpukan jaloittelevan! Pohjalla kasvaa myös vesikasveja ja sieltä voi löytää – ah – niin lumoavia puutarhoja, aaltoilevia niittyjä ja vaikka mitä aarteita!

 
Metsäjänis (Lepus timidus) on maastoutumisen mestari, kun sen kesällä istua napottaa ruskeaa maata vasten ja talvella sulautuu osaksi valkeaa maisemaa. Jos lunta ei tulekaan, on jänis pulassa. Sen turkki kun muuttuu valkoiseksi päivän lyhetessä – tulipa lunta tai ei. Metsäjänis on hiljainen kaveri, vaikka sen suu näyttääkin käyvän melkein koko ajan, kun se puputtaa ruokaansa. Vaitonaisuus suojaa pitkäkorvaa lukuisilta sitä havittelevilta pedoilta: jänis maistuu niin ketulle, sudelle, ilvekselle, näädälle kuin suurimmille petolinnuillekin. Jänis voi turvautua tömistelemään isoja takajalkojaan varoittaakseen lajitovereitaan. Kiinni otettaessa pitkäkorva saattaa kuitenkin päästää kovan tuskanhuudon, jonka tarkoituksena on varmaankin säikäyttää kiinniottaja niin pahanpäiväisesti, että jänis pääsee loikkimaan karkuun. Tästä äänestä ei valitettavasti meillä ole tallennetta. Oheisella ääninäytteellä jänis loikkii syksyisessä metsässä aamuyön hämärässä etsimässä suuhunpantavaa.

Tuntomerkit: Kesällä turkki on ruskea, syystalvella päivän lyhentyessä se muuttuu valkoiseksi, myös turkin tiheys vaihtelee vuodenajan mukaan. Jänis on 50-60 senttiä pitkä, josta hännän osuus 5–9 senttiä. Painoa jäniksellä on kahdesta neljään kiloa.

Levinneisyys: Metsäjänistä tavataan koko maassa, mutta niiden määrä on vähentynyt kolmenkymmenen viime vuoden aikana etenkin Länsi- ja Etelä-Suomessa. Eniten metsäjäniksiä elää Pohjois-Savossa ja Kaakkois-Suomessa. Metsäjäniksen kannan taantumiseen arvellaan olevan monia syitä: pedot, ilmastolliset tekijät, ravinto, taudit sekä rusakoiden runsastuminen.

Lisääntyminen: Noin 60 prosenttia naaraista synnyttää kaksi poikuetta, hankipoikueen sekä heinäpoikueen. Joskus emo saattaa synnyttää vielä kolmannenkin, niin sanotun sänkipoikueen myöhään syksyllä. Poikaset painavat syntyessään 80–140 grammaa ja naaras imettää niitä vain pari viikkoa. Sitten onkin pärjättävä omillaan.

Ravinto: Kesällä metsäjänis syö ruohokasvien varsia, lehtiä sekä varpuja. Talvella sille maistuvat lehtipuiden ja pensaiden kuori sekä versot, silmut ja urvut.

Ääntely: Metsäjänis on varsin hiljainen, eikä turhia ääntele. Kiinni joutuessaan se saattaa päästää kovan huudon.

Ääninäytteellä jänis loikkii syksyisessä metsässä aamuyön hämärässä etsien syötävää.

Äänite: Lauri Hallikainen / Ilveksen jäljillä -cd (Kultasointu 2016)

 
Porin kaupungin ympäristövirasto on tehnyt kulttuuriteon rakennuttamalla Yyterinniemelle laajan pitkospuu- ja polkuverkoston lintutorneineen. Reitistö avattiin syksyllä 2014, ja tarjolla on nyt seitsemän reittiä: Herrainpäivät, Santojen lenkki, Lietteiden reitti, Enäjärvi, Teemuluoto, Kaarluoto ja Ooviiki.

Osa alueesta kuuluu Selkämeren kansallispuistoon. Polkuverkosto ohjaa kulkijoita, jolloin herkkä dyyniluonto säästyy liialta tallaamiselta eivätkä linnut häiriinny.

Pitkin kesää on tarjolla upeita merimaisemia ja suolantuoksuisia henkäyksiä sekä monenlaisia merilintuja: hanhia, sukeltaja- ja puolisukeltajasorsia, lokkeja, räyskiä, pikkutiiroja, merikihuja, kahlaajia, petolintuja ja monenlaisia varpuslintuja. Yyteri on Suomen parhaita paikkoja ihailla komeita ristisorsia.

Suomessa vähälukuinen ristisorsa on helppo nähdä Yyterissä. Kuva: Markus Varesvuo

 
Kahlaajia houkuttelevat etenkin laajat liete- ja hiekkarannat. Kahlaajien paluumuutto etelään kiihtyy juhannuksen jälkeen. Paras aika alkaa heinäkuun puolivälistä, ja runsaimmillaan eri lajit ja yksilömäärät ovat elo- ja syyskuussa.

Lietteillä vierailevat muun muassa suokukot, lapinsirrit, pikkusirrit, kuovisirrit, isosirrit, pulmussirrit, jänkäsirriäiset, karikukot, tyllit, kuovit, kapustarinnat, ja tundrakurmitsat. Syksyisin Yyterin ja Kuuminaisten niemen väliselle Preiviikinlahdelle kokoontuu sadoittain laulu- ja kyhmyjoutsenia.

Yyterissä on 12 luontotornia, joista Teemuluodon lintutorni kuuluu Suomen parhaisiin. Se on ollut lintuharrastajien Tornien taisto -kilpailussa usein kärkisijoilla. Sieltä on hyvät näkymät Kokemäenjoen suistoon, joka on Pohjoismaiden laajin jokisuisto. Linnusto on monipuolinen ja runsas: hanhia, sorsalintuja, haikaroita, petolintuja, kahlaajia, lokkeja ja tiiroja sekä runsas varpuslintulajisto. Enäjärvi puolestaan on Suomen parhaita pieniä lintukosteikkoja.

Yyterinniemellä on tarjolla seitsemän luontoreittiä, sekä pitkiä että lyhyitä. Lietteiden reitti on omiaan lintujen katseluun, ja Santojen lenkillä hiekkadyynit ovat ihailtavissa eri kehitysvaiheissaan. Teemuluodon tornista voi tarkkailla Kokemäenjoen suistoa ja sen rikasta linnustoa. Kartta: Porin kaupunki / Ympäristövirasto

 
Rantadyynit kasveineen ovat merkittävä nähtävyys. Yyterin dyynit ovat Kalajoen muodostumien ohella Suomen komeimpia. Santojen lentohiekka-alue on Etelä-Suomen laajin yhä aktiivinen dyynialue, ja se on tämän luontotyypin tärkeimpiä suojelualueita.

Dyynien synnyn edellytyksenä ovat riittävä määrä hiekkaa ja kunnon tuulet sekä hiekkaa sitovat kasvit.

Yyteriin on syntynyt useiden dyynityyppien kehityssarja. Alkiodyynit ovat ensimmäinen kehitysaste ja lähimpänä rantaa, ja ne syntyvät hiekan kasautuessa lähinnä rantavehnien ympärille. Alkiodyyneillä kasvaa suola-arhoa.

Mitä kauemmas rannasta kuljetaan, sitä vanhempia ja korkeampia dyynit ovat ja niiden kasvillisuus on runsaampaa ja monipuolisempaa.

Rantadyynit luokitellaan rantavehnädyyneiksi eli valkeiksi dyyneiksi, ruohokasvien peittämiksi harmaiksi dyyneiksi ja metsäisiksi dyyneiksi. Korkein dyyni on metsittynyt Keisarinpankki, joka kohoaa noin 16 metrin korkeuteen.

Rantavehnää kasvava valkea dyyni on yksi Yyterin neljästä dyynityypistä. Kuva: Antti Mäkelä

 
Porista on kehittynyt monipuolinen luontokaupunki. Siellä on myös monesta osasta koottu kansallinen kaupunkipuisto, johon kuuluu muun muassa jazzien pitopaikka Kirjurinluoto. Kaupunkipuisto suojelee jokivarsiluontoa, puistoja, metsiä ja kulttuurihistoriallisesti arvokasta rakennettua ympäristöä. Kaupunkipuisto perustettiin 2002, ja se on laajuudeltaan noin kymmenen neliökilometriä.

 
Tervetuloa paarmakouluun. Aiheina muun muassa lajimäärä, elintavat ja pistokset.

Alkukesästä saa nauttia kaikessa rauhassa edes muistamatta niiden olemassaoloa. Pian pahaa-aavistamattoman laiturilla istujan yllättää terävä pistos ja kipu selässä, yleensä juuri lapaluiden kohdalla, minne on vaikea suunnata läimäisyä.
Paarmat ovat saapuneet samoille kesälaitumille mökkiläisten kanssa.
”Jos paarma pääsee yllättämään miltei äänettömästi, se on suppupaarma. Sokkopaarma pitää sirinää ja surinaa ja isommat kuten nautapaarma suorastaan pärinää”, kuvailee museomestari Jere Kahanpää Helsingin yliopiston Eläinmuseolta.

Suomessa elää noin 40 paarmalajia, joista yleisimmät ryhmät ovat suppupaarmat (Haematopota), sokkopaarmat (Chrysops) ja hevos- tai nautapaarmat (Hybomitra ja Tabanus). Lisäksi on tuhkapaarmoja (Atylotus) sekä pitkäsarvipaarma (Heptatoma pellucens). Laiduntuhkapaarma (Atylotus rusticus) on ainoa uhanalainen paarmalaji Suomessa. Kaikki meikäläiset lajit ovat verenimijöitä.
Aina tutkijakaan ei heti erota, mikä laji on kyseessä. Kaikilla ei ole edes virallista suomenkielistä nimeä.
”Suppupaarmoja on maassamme neljä hyvin samannäköistä lajia ja sokkopaarmoja kahdeksan. Suppupaarma­lajien tuntomerkkejä ovat tuntosarvien kiiltävänmusta tai mattamusta väri. Sokkopaarmoilla taas jalkojen väritys kertoo, mikä laji on kyseessä.”

Paarmat (Tabanidae) kuuluvat kärpäsiin, ja ne ovat keskenään hyvin erinäköisiä.
”Paarmat olivat erillinen ryhmänsä jo ainakin 150 miljoonaa vuotta sitten, dinosaurusten valtakauden keskivaiheilla. Niillä on ollut paljon aikaa ajautua erilleen ja erinäköisiksi”, Kahanpää selventää.

Naaraat imevät verta
Mökkiläiselle riittää, kunhan erottaa pörrääkö ympärillä nyt sokko- vai suppupaarma.
Ne pörrääjät ovat naaraita, jotka tarvitsevat veriaterian tuottaakseen uusia jälkeläisiä. Koiraat tyytyvät mesi­aterioihin.
”Naaras löytää sopivan kohteen, vaikkapa ihmisen, hyvän näkö- ja hajuaistinsa perusteella. Paarma haistaa hengityskaasujen aistimiselimellään uloshengityksemme. Lisäksi sillä on jaloissa makuaisti. Sen takia paarma siirtelee jalkojaan laskeuduttuaan. Se maistelee, onko tässä nyt sopiva saalis pistettäväksi”, Kahanpää sanoo.
Paarma siis pistää, vaikka pikemminkin ihokontakti tuntuu puraisulta. Sillä on suuosassa kaksi sahalaitaista uloketta, kuin veistä, joita se hivuttaa vuorotellen ihoa vasten tehden niillä viillot, joihin nousevaa verta se imee imukärsällään jopa 50–100 milligrammaa kerrallaan.

Paarmojen syljessä on puudutusainetta, joten ihminen tuntee viillot, mutta ei veren imemistä. Kun puudutusaineen teho loppuu, pistokohtaa voi kutittaa. Lisäksi paarman syljessä on veren hyytymistä estäviä aineita.
”Veri kertyy paarman vatsaan ja peräosaan, joka on täynnä ilmaa. Paarmat näyttävätkin itseään isommilta ilmatäytteisen peränsä vuoksi. Ilmaontelot helpottavat myös lentoa, sillä paarmoilla on ruumiin kokoon nähden pienet siivet.”
Nyt löytyi selitys sillekin, miksi joskus paarman listiessäni olen huomannut sen poksahtavan. Onteloista ovat tulleet niin sanotusti ilmat pihalle.
”Paarmat kestävät rajuakin rutistelua ja voivat lyötynäkin lähteä vielä lentoon.”

Soidinmenot kuin teerellä
Jos paarmanaaras saa imeä rauhassa ja pääsee siivilleen, lasti on niin painava, että naaras yleensä pudottautuu lähimaastoon. Vahva veriannos vaatii sulattelua ja veden tiivistämistä pois.
Kun lasti on muutaman tunnin kuluttua keventynyt, paarma lentää suojaisaan paikkaan, esimerkiksi isojen leh­tien kätköön. Siellä se lämpötilasta riip­puen viettää parista päivästä viikkoon, kunnes alkaa munia. Pieni paarmanaaras laskee noin sata munaa ja iso naaras tuhat munaa rantakasvin, esimerkiksi osmankäämin tai järviruo’on lehdelle.
Parin viikon kuluttua pienet toukat tiputtautuvat veteen.
”Paarmat ovat joustavia ja ne voivat muokata elinkiertoaan. Niinpä toukkavaihekin voi kestää yhdestä kahteen vuotta. Kotelovaihe on lyhyt, vain pari viikkoa. Aikuisen paarman elämä taas on yhtä lyhyt kuin Suomen kesä, se lasketaan viikoissa”, Kahanpää kertoo.

Naaraat näyttävät hallitsevan paarmamaailmaa, kun koiraat viipyilevät rauhassa mesiaterioillaan. Mitä muuta koiraat tekevät?
”Ne järjestävät soidintanssit, joita naaraat seuraavat tanssisalin laidalla. Soidinta voisi verrata teeren soitimeen.”
Koiraita kokoontuu parveen enintään parikymmentä alkukesän auringon noustessa. Ne leijailevat noin puolen metrin välein ja tönivät aina lämpimimmällä paikalla olevan koiraan syrjemmälle. Naaraat seuraavat tätä koiraiden peliä silmä tarkkana ja valitsevat parhaan ja rohkeimman yksilön, jonka kanssa poistuvat paikalta.
Pian alkaa paarmojen sesonki. Hennooko tut­kija läimäistä verta kärkkyvän paarman kuoliaaksi olkapäältään?
”Kyllä, mutta yleensä koetan lätsäyttää niin varovasti, että paarmasta näkee vielä tuntomerkit”, Kahanpää sanoo.

Lue Paarma-runo sekä lista kaikista Suomen paarmalajeista.

Artikkeli on ilmestynyt Suomen Luonnossa 5/2014.

 
Pääkaupunkiseudun kesä on täynnä hienoja tapahtumia ja retkikohteita. Kiva päiväretkikohde on Malmin pohjoispuolella sijaitseva Fallkullan kotieläintila, joka ilahduttaa varsinkin lapsiperheitä.

Kesäpäivänä melkein kaikki eläimet nautiskelevat ulkoilmasta omissa aitauksissaan. Lampaat, vuohet ja lehmät saavat pienimpienkin silmät tuikkimaan innostuneena. Tilalla on myös suomenhevonen ja kolme ponia. Navetassa sisällä röhkivät vain siat sekä varsinkin pienten tyttöjen suosikit, kanit.

Ankkojen kaakatus ja kanojen tepastelun ja hiekkakylpyjen seuraaminen keräsi ihastunutta yleisöä. Tilan kanat ovat uhanalaisia maatiaiskanoja.

Kaksi minisikaa kaiveli hiekkaa pienillä kärsillään, kunnes toinen päätti aloittaa aurinkokylvyn.

Kili on utelias vierailijoita kohtaan.

 
Tila on Helsingin nuorisoasiankeskuksen nuorisotila. Fallkullassa järjestetään nuorille erilaisia kerhoja, joissa tutustutaan navetassa työskentelyyn, hoidetaan ja ruokitaan eläimiä sekä tehdään maatilan töitä.

Falkullan kotieläintilalle on vapaa pääsy. Tila on kesän ajan auki päivittäin kello 10-15. Alueella on myös kahvila. Lue lisää Falkullan sivuilta.

Siat viettivät hellepäivää sisällä navetassa.

 
Jos kesällä päätyy Ilosaarirockiin tai muuten Itä-Suomeen, kannattaa tehdä kierros seudun parhaissa luontokohteissa.

Seudun historiaan tutustumalla on hyvä aloittaa: Itä-Suomi oli Suomen viimeistä kaskiseutua, minkä voi paikoin yhä huomata satavuotiaista koivikoista. Mutta on sellaisiakin paikkoja kuin Kaavin Telkkämäen perinnetila Pohjois-Savossa, jossa kaskikulttuuri elää: kaskeaminen, niittäminen ja eläinten laiduntaminen pitävät Metsähallituksen hoitaman talon ympäristön valoisina. Lapsivieraita varmasti kiinnostavat itse laiduntajat: hevoset, lampaat ja kanat. Kaksi pientä luontopolkuakin ovat hyvin helppokulkuisia.

Telkkämäellä kasketaan yhä. Kuva: Marko Haapalehto

 
Puistomestari Marko Haapalehdon mukaan Telkkämäen kaski poltetaan jo toukokuun lopussa, mutta juhannusviikolla voi seurata kuinka kaskeen kylvetään nauris. Elokuun kymmenennen päivän tienoilla maahan pannaan ruis. Luonnonkukkien päivänä kesäkuussa tilalla järjestetään taas perinnepäivä, jossa on opastettu kasviretki ja valtakunnallinen kansanmusiikkitapahtuma Puskasoitto.

Höytiäisen kanavan suistossa Joensuun kaupungin lounaispuolella seisoo lintutorni, joka valittiin vuonna 2002 Suomen parhaaksi.

Yhtä kiinnostavaa kuin itse paikka on se, miten suisto on syntynyt: Vuonna 1859 tuolloin Suomen kymmenenneksi suurimman järven Höytiäisen pintaa päätettiin laskea, jotta Joensuun pohjoispuolelta paljastuisi karjatilallisille laidunmaita. Näin kävikin, mutta kanava karkasi kaivajiensa käsistä, ja vesi söi hiekkaiseen harjuun väylän, jota pitkin Höytiäisen vedet hulahtivat yli seitsemän metriä alemmas muutamassa päivässä. Maata ja pohjalietettä kasautui Saimaan puolelle Pyhäselän pohjoispäähän, jossa nyt sijaitsee loistava lintusuisto.

Paikan löytää, kun kääntyy ysitieltä Joensuun Noljakkaan ja seuraa lintutornille johtavia viittoja. Tornille vievien pitkospuiden varrella pesii valkoselkätikka, kaulushaikara, ruokokerttusia, härkälintuja ja mustakurkku-uikkuja sekä muutolla olevia arktisia kahlaajia. Jalohaikara on myös nähty.

Helppoutensa ja linturikkautensa vuoksi kanavan suisto torneineen on loistava retkikohde.

Itää kohti kulkiessa Kolvananuuro on ehdoton pieni päiväkohde. Syvä rotko on hyväjalkaisen hieno piilo. Ei pidä säikähtää, kun tie sen luo kulkee rumien hakkuuaukkojen halki; perillä on monimuotoista metsäluontoa, jossa pohjoinen ja eteläinen kasvilajisto kohtaavat. Myös linnusto on kiintoisa.

Kolvananuuro on jylhä ja paikoin vaikeakulkuinen. Kuva: Jorma Laurila

 
Tälle suojelualueelle voi tulla kahta kautta, Kontiolahdesta tai Enosta. Enon puolella alkaa heti parkkipaikan jälkeen kaunis harmaaleppälehto, joka vaihettuu jyrkäksi, lehtomaiseksi rinnekuusikoksi. Se putoaa syvään rotkolaaksoon, jonka pohjalla vilkkuu kaksi majavalampea. Uurosta löytyy myös saniaislehtoa ja tyyten puuttomia pirunpeltoja.

Viiden kilometrin rengaspolku on niin vaikeakulkuinen, että kannattaa varata noin tunti kilometriä kohti.

Retken itäisimmässä kohteessa, Ilomantsin Patvinsuon kansallispuistossa, näkee karhun jo puiston logossa. Se ei ole pelkkää mainosmiesten kikkailua: vähintäänkin karhun jätöksiin on kansallispuiston alueella helppo törmätä.

Patvinsuo oli karjalaisten kaskimaita, kunnes valtio rajasi sen 1700-luvulla isojaon yhteydessä itselleen ja kielsi metsien haaskuun. Hienojen kuusikoiden ja männiköiden ohella tultiin pelastaneeksi tähän päivään asti laajat suot, Patvinsuo ja Lahnasuo, jotka ovat vuonna 1982 perustetun kansallispuiston ydintä.

Höytiäisen suiston lintutorni on maamme parhaita. Kuva: Mauri Leivo

 
Soita kiertävät pitkospuureitit, joilta voi lintutornista katsoa aapasuon linturikkautta; muun muassa metsähanhi ja pikkukuovi pesivät täällä. Metsän puolelta onnekas löytää pikkusiepon, ja hyönteisharrastajan silmiin voi osua erittäin uhanalainen kovakuoriainen liekohärkä.

Patvinsuolla käydessä kannattaa varata aikaa. Sen monilla reiteillä kulkiessa vierähtää helposti useampi päivä.

 
Inarin kirkonkylästä lähdetään kohti Kaamasta ja Karigasniemeä. Noin 80 kilometrin ajon jälkeen tien oikealla puolella, 11 kilometriä ennen Karigasniemeä on Kevon reitin pysäköintipaikka. Siitä alkaa myös Sulaojan kahden kilometrin luontopolku.

Ensin mennään vuolaan Sulaojan yli ja kuljetaan tunturikoivikossa ylös ja alas mäkistä maastoa, joka on jääkauden kasaamaa hiekkaharjua. Jyrkimpiin kohtiin on tehty portaat suojaamaan kulumiselle herkkää maastoa ja auttamaan kulkijaa.

Huonojalkaiselle reitti ei käy, mutta peruskuntoiset pärjäävät mainiosti, myös sopivanikäiset lapset. Kannattaa mennä hiljalleen ja pysähdellä katselemaan ja kuuntelemaan.

Puolivälin jälkeen laskeudutaan Sulaojan lammelle, joka on Suomen suurin lähde. Aikoinaan se on ollut myös saamelaisten pyhä paikka. Sulaoja ja lähdelampi, saameksi Suttesája ja Suttesgáldu, ovat saaneet nimensä siitä, että ne pysyvät sulina ympäri vuoden. Lähdelampi saa vetensä harjujen hiekkakerrosten läpi, ja vesi on keskikesälläkin jääkylmää.

Sulaojan lampi on Suomen suurin lähde. Kuva: Jorma Laurila

 
Järripeippo ryystää ja sinirinnan taidokas laulu ilahduttaa. Ruskealakkinen lapintiainenkin kuuluu lajistoon. Punakylkirastas laulaa Pohjois-Lapissa omalla murteellaan. Lammella voi hyvällä onnella nähdä alkukesästä vesipääskyjä; liro ja rantasipi ovat vakiovieraita, purolla myös koskikara.

Tunturikoivikossa kukkii ruohokanukoita laajoina mattoina ja puron varressa rehottaa väinönputkia ja rentukoita. Puiden oksilla roikkuvat vesisammalet kertovat kevättulvan voimasta.

Loppumatkalla on vielä näköalatasanne ennen laskeutumista lähtöpaikkaan. Siinä on hyvä hengähtää ja ihailla tunturimaisemaa.

Sulaojalta jatketaan Karigasniemen kylään. Oikealla kädellä kohoaa Áilegas (620 m) linkkimastoineen, yksi Uts­joen kolmesta Áilegastunturista. Lasku Tenon, saamen Deatnun, laaksoon on huimaava. Matka jatkuu rantatietä alavirtaan.

Sadan kilometrin maisematiellä Utsjoen kirkonkylään Teno ja tunturiluonto avautuvat kaikessa komeudessaan. Kyseessä on taatusti yksi Suomen hienoimmista reiteistä.

Välillä tie nousee korkealle ja laskeutuu taas lähelle jokea. Yläkönkään jälkeen on vielä jonkin verran matkaa Utsjoen kirkonkylään. Sitten käännytään etelään kohti Kaamasta ja Inaria.

Luontopolun kyltti opastaa saameksi. Kuva: Jorma Laurila

 
Pian kirkonkylän jälkeen kannattaa kuitenkin pysähtyä Mantojärvellä, jossa on vaikuttava ryhmä kauniita kirkkotupia. Utsjoen kirkko, pappila ja kirkkotuvat, vanha hautausmaa ja pihakenttä ovat Utsjoen kulttuurihistoriallisesti arvokkain kohde. Kirkkotuvat ovat vanhoja saamelaisten sukujen omistamia tupia, joissa yövyttiin ja asuttiin suurten kirkkopyhien aikaan. Tuvat ovat peräisin 1800-luvun alusta.

Inarissa vierailua saamelaismuseo Siidassa ei kannata jättää väliin. Kokoelmia katsellessa voi vain ihastella, miten nerokkaasti saamelaiset ovat aikoinaan tulleet toimeen ankarissa oloissa. Ulkomuseon puolella on kiinnostavia rakennuksia ja perinteiseen elämänmenoon kuuluvia esineitä.

Siidan rannasta tehdään veneretkiä 11 kilometrin päähän Inarijärven Ukonkivelle eli Ukonsaarelle, joka on ollut saamelaisten pyhä uhripaikka. Erikoisen muotoisella saarella on sisuksissaan myös luolia, joista on löydetty paljon historiallista esineistöä.

 
Lapio kopsahtaa veden, lumen ja auringon haalistamaan pintamultaan. Alta paljastuu mustaa, muhevaa maata. Ja ruskojuoksiainen, joka 15 jalkaparillaan kiirehtii karkuun. Taisin yllättää tämän pedon punkkijahdista.

”Punkkeja on kasvimaalla eniten. Niitä voi olla muhevassa mullassa satojatuhansia neliömetrillä. Hitaasti liikkuvat pikkuiset mustat helmet ovat sammalpunkkeja, jotka lahottavat kasvijätettä. Nopeasti liikkuvat ovat petopunkkeja, jotka syövät hajottajapunkkeja”, minua ohjeisti museomestari Veikko Rinne Turun yliopistosta. Rinne on hyönteistutkija ja sain häneltä oppitunnin maaperän eliöstöstä ennen kasvimaan kääntöurakkaani.

Entäs se pieni punainen pallo, joka liikkuu vikkelästi mullassa, kuin ilmatyynyllä?
”Se on samettipunkki, joka on myös peto”, Rinne tiesi.

Uutterasti eteenpäin marssiva siira näyttää pieneltä panssarivaunulta. Onkohan tuo nyt Suomen yleisin siira, tarhasiira eli saunamaija? Äyriäisiin kuuluvia maasiiroja on meillä 25 lajia. Niillä on seitsemän raajaparia ja pitkät tuntosarvet. Siirat syövät muun muassa leviä ja bakteereja sekä kuolleita hyönteisiä. Tämä yksilö on tainnut viettää talvensa kasvimaallani, kuten muutkin vastaan mönkivät lajit.

Saalis kiinni juosten

Heti kun on lämpöasteita, alkaa kasvimaalla kuhina. Maassa elävät eliöt eivät säikähdä pientä pakkastakaan, vaan liikkeelle lähdetään heti, kun routa on hellittänyt. Maaperässä on miljoonia ihmissilmin näkymättömiä alkueläimiä, sieniä ja leviä, neliömetrillä niitä saattaa olla satoja miljoonia. Silmillekin riittää nähtävää.

Siirojen ja juoksiaisten lisäksi maaperässä elelee useita hämähäkkilajeja: juoksuhämähäkkejä ja pallohämähäkkejä.

”Juoksuhämähäkit eivät kudo verkkoa vaan nimensä mukaisesti juoksevat saaliinsa kiinni”, muistan Rinteen opastaneen. Juoksuhämähäkkejä on maassamme kymmeniä lajeja, eikä niillä ole suomenkielisiä nimiä. Mutta tuossa nyt harppoo yksi tyylikäs harmaaselkäinen pitkäkoipi, jolla on lajiryhmänsä mukaisesti hyvä näkö. Se onkin tarpeen ”ota kiinni jos saat” -saalistustavan takia.

”Pallohämähäkit taas ovat pikkuruisia petoja. Ne pyydystävät kutomalla verkon multakokkareiden väliin tai vaikkapa kastemadon käytävän suuaukolle”, Rinne kertoi.

Seppiä, lieroja ja keisareita

Myös erilaisia toukkia näkee tuon tuosta kasvimaata kääntäessä. Lapion jättämän kuopan seinämästä roikkuu jokin 15 lierolajimme edustajasta. Se taitaa olla kasteliero, yksi yleisimmistä. Annan sen tipahtaa kuopan pohjalle ja hakeutua uuteen poteroonsa.

Seuraava lapiollinen paljastaa pitkän, pyöreän ja kellertävän madon. Se on sepän toukka. Kovakuoriaisiin kuuluvia seppiä on Suomessa 65 lajia, muun muassa metalliseppä ja perunaseppä. Jotkut lajeista pitävät ihmisten lailla esimerkiksi juureksista kuten perunasta, mutta koko perunan syömisen sijaan ne tekevät niihin vain reikiä – perunatarhurin iloksi.

Suomessa elää 15 lierolajia, joista kasteliero on tavallisimpia. Piirros: Tom Björklund.

 
Ei-toivotuin vastaantulija olisi nyt varmaankin meillä onneksi harvinainen koloradonkuoriainen. Tämä mustan ja keltaisen kirjava kuoriainen elää kuitenkin vain perunalla ja minun pottumaani on aika vaatimaton. Saamme varmaan syödä sadon itse. Jos kuitenkin löytää perunamaastaan tämän tuholaisen, pitää havainnosta ilmoittaa Eviraan.

Rinteen mukaan upein vastaantulija voisi olla kookas keisarilyhytsiipi, jolla on punertavat peitinsiivet. Keisareita ei nyt näy, mutta miltei läpikuultava, ohut mato kipristelee multakasan päällä vuorotellen päitään yhteen kuin jumppaliikettä. Se on änkyrimato, joita möyrii maankamarallamme 50 lajia. Ne syövät lahoavia kasveja ja muuta orgaanista jätettä.

Yhteistyössä punkkien kanssa

Kasvimaa alkaa apean kevätilmeen jälkeen saada takaisin elinvoimaansa kuohkean mustan mullan kääntyessä esiin.

Maaperässä elää satoja ellei tuhansia lajeja, joilla on tärkeä rooli myös minun salaatti- tai perunasatoni onnistumisessa. Jos yhteistyökumppanini punkit, lierot, juoksiaiset, siirat ja änkyrit puuttuisivat, ei olisi kasvimaatanikaan. Nämä pienet eliöt tekevät työtä, jota en voi korvata lapioineni ja kuokkineni.

”Mitä paremmassa kunnossa kasvimaansa pitää, sitä paremman sadon saa – ja sitä paremmin myös nämä eliöt viihtyvät”, Rinne totesi.

Siksi kasvimaan kääntöön ja hoitoon kannattaa varata kunnolla aikaa. Silloin on myös ainutlaatuinen tilaisuus kurkistaa näiden salaperäisten apulaisten elämään.

Hyppyhäntäiset, kotilot, änkyrimadot ja samettipunkit rikastuttavat kasvimaata. Piirros: Tom Björklund.

Artikkeli on julkaistu Suomen Luonnossa 4/2014.

Helsingin kaupunginteatterin kulmilla, Tokoinrannan vieressä sijaitsevassa Tarja Halosen puiston jännittävän näköiset rakennelmat kiinnittivät huomioni kauniina kesäpäivänä. Pakko mennä katsomaan mikä taideteos puistoon on pystytetty.

Ja mikä taideteos se onkaan! Se pörisee ja surisee ja tuoksuu kesälle. Infokyltissä kerrotaan, että Hexa-Hive on kokeellinen pesä kaupunkimehiläisille. Suurin pöntöistä on mehiläisten pesä, johon lentelee jatkuvalla syötöllä mehiläisiä sisään ja ulos pienistä rei’istä. Maassa olevien pönttöjen päällä ohikulkija voi puolestaan istua ja seurata tätä luonnon omaa teatteria.

Kukkia täynnä oleva suorakaiteen muotoinen istutuspenkki on Mehiläisten kiitorata. Se on ”alku- ja jälkiruoka meden ja siitepölyn hakuretkille lähteville ja niiltä palaaville mehiläisille ja silmänruokaa puiston vierailijoille”. Kiitoradan kukat on mehiläisten ja ihmisten hyvinvointia edistäviä kasveja, joiden vuorottainen kukinta pitää radan kukassa läpi kesän.

Hexa-Hive ja Mehiläisten kiitorata -installaatio on osa Helsingissä kesän 2016 aikana järjestettävää Melliferopolis Fest -tapahtumaa. Melliferopolis-hankkeen takana ovat taiteilija ja kaupunkimehiläishoitaja Christina Stadlbauer ja vapaa kuraattori Ulla Taipale.

Kiinnostuin hankkeesta ja kysyin Taipaleelta hieman projektista. Taipale kertoo, että hankkeen tarkoitus on tuoda mehiläisiä ja ihmisiä yhteen. Hanke käynnistynyt jo vuonna 2012, jolloin ensimmäinen heksagonaalinen kaupunkimehiläispesä rakennettiin Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan. Taipale kertoo, että mehiläisiä hoitavat tänä kesänä Hanna Kaisa Vainio ja Christina Stadlbauer. Stadlbauer aloitti mehiläisten pitämisen yli kymmenen vuotta sitten Brysselissä ja Hanna Vainion mehiläisharrastus alkoi Helsingissä pari vuotta sitten.

Kuva: Annakaisa Vänttinen

”Hankkeen ympärille on kehittynyt vireä ja kansainvälinen yhteisö, joita yhdistää luovuus, avarakatseisuus ja kiinnostus mehiläisiin ja kaupunkiluontoon. Mehiläiset nähdään tärkeänä osana kaupunkien ekologiaa, ja mehiläispesät heidän koteinaan; ei hunajan tehotuotantolaitoksina, Ulla Taipale kertoo.

Kuva: Hanna Kaisa Vainio

Kesällä 2016 toteutettavan Melliferopolis Fest -ohjelman tekijät ovat taiteilijoita ja tutkijoita, jotka ovat tulleet hankkeeseen mukaan pääasiassa jokavuotisten työpajojen kautta ja jotka ovat aloittaneet oman luovan työskentelynsä ja tutkimuksensa liittyen mehiläisiin, Taipale kertoo.

Kiinnostavan festivaalin ohjelmassa on muun muassa saksalaisen taiteilija Till Bovermannin Pesäkonsertti, eli konsertti mehiläiskylässä ihmisille ja mehiläisille, ohjattuja mehiläisteemaisia kävelykierroksia, työpajoja ja valokuvanäyttely. Konsertti pidetään Tarja Halosen puistossa 18. elokuuta.

Mielenkiintoinen ja hieno projekti tuli vastaani siis! Kannattaa tutustua.

Hexa-Hive ja Mehiläisten kiitorata on paikallaan Tarja Halosen puistossa syyskuun loppuun saakka.

Ulla Taipale vinkkaa vielä eräästä mielenkiintoisesta ohjelmasta festivaalilla: ”Toisella puolella Eläintarhantietä on koettavissa toinen Melliferopolis Festin teos, äänitila nimeltään Toinen Puoli. Toinen Puoli on kuvattu Sinisalon ekopoliittisessa romaanissa Enkelten Verta salaperäisenä rinnakkaisena maailmana, jonne mehiläiset pystyvät siirtymään. Vierailija voi kuunnella ääneen luettuja otteita kirjasta omalla älylaitteellaan kalliokukkulalla Eläintarhan Huvilan takana 24/7 syyskuun loppuun saakka arilyn-sovelluksen avulla.”

Lisätietoja Melliferopolis-hankkeesta ja Melliferopolis Fest -tapahtumasta www.melliferopolis.net

Videolla tunnelmia Pesäkonsertista Espoon Otaniemestä vuodelta 2013.

 
Erimuotoiset valtavat kalkkikivipaasit kohoavat rannassa metrien korkeuksiin, ja niiden takaa alkava meri tuntuu jatkuvan äärettömiin. Ilta-aurinko valaisee Gotlannin Fårön luoteisrannikkoa ja koko sen mitalla kulkevia valkeita kalkkikivimuodostelmia, raukkeja. Nämä tuhansia vuosia vanhat kivipaasit ovat jo itsessään hyvä syy matkustaa Gotlantiin, mutta saarelta löytyy luontoystävälle myös paljon muuta tarjottavaa.

Gotlanti sijaitsee noin 90 kilometrin päässä Ruotsin mantereesta. Saarella on pituutta vajaa 180 kilometriä ja se on vain noin 50 kilometriä leveä. Vaikka Gotlanti on Itämeren suurin saari, se on lomareissua ajatellen mukavan kompakti. Autolla saaren ympäri hurauttaa parissa päivässä, rauhassa pyöräillenkään siihen ei mene kuin viikon verran. Gotlannin kesässä sää suosii usein lomalaisia, sillä siellä on vuodessa enemmän aurinkoisia päiviä kuin missään muualla Ruotsissa.

Fårön kalkkikivimuodostelmia, raukkeja.

 
Maanviljelys ja erityisesti lampaat vallitsevat Gotlannin maisemassa, mutta vähäiset asutuskeskittymät ovat jättäneet tilaa myös luonnolle. Koko saarella on ainoastaan yksi oikea kaupunki, Visby, josta suurin osa saarella vierailijoista aloittaa matkansa. Vanha hansakaupunki on ihastuttava kokemus mukulakivikatuineen, värikkäine taloineen ja ruusuköynnösseinineen.

Luontomatkailijan kannattaa suunnata Visbystä ainakin Gotlannin pohjoisosassa sijaitsevalle Fårölle. Fårö on erillinen saari, johon lossi kuljettaa Gotlannista noin vartissa. Suuri osa Fårön luoteisrannikosta on kalkkikivisten raukkien hallitsevaa maisemaa ja luonnonsuojelualuetta. Raukit ovat tuhansia vuosia vanhoja jäänteitä koralliriutoista, joiden ympäriltä meren aallot ovat huuhtoneet muun kiviaineksen veteen. Raukkien lisäksi luontomatkailijalle voi suositella esimerkiksi Fårön pohjoisosan valkeaa kivirantaa majakoineen sekä Ulla Haun suojelualueen hiekkadyynejä.

Raukkeja Digerhuvudin luonnonsuojelualueella.

 
Gotlannissa viihtyvät myös lintuharrastajat. Gotlannin edustalla sijaitsevat Stora Karlsö ja Lilla Karlsö ovat Itämeren ainoita lintuvuoria, ja ne ovat kokonaan rauhoitettuja. Saarilla on valtavan laaja linnusto ja kasvisto sekä useita luolastoja. Kesä-heinäkuun vaihteessa Strora Karlsölla pääsee seuraamaan jännitysnäytelmää, kun etelänkiislat kutsuvat vastakuoriutuneita poikasiaan hyppäämään kallionseinämiltä alas veteen. Karlsön saarille kulkee päivittäin lauttoja Gotlannista.

Gotlannin luonto on hyvin moni-ilmeisetä ja tarjoaa jokaiselle jotain. Gotlanti on kuuluisa luolastoistaan, jotka tosin kesäisin ovat hyvin ruuhkaisia. Kalkkikivisten rantojen lisäksi lukuisat hiekkarannat ja kirkas vesi luovat saarelle ajoittain jopa välimerellisen tunnelman. Metsää saarelta löytyy myös paljon, ja isommilta teiltä on useita viitoituksia luontopoluille ja suunnistusrasteille.

Fårön valkea majakkaranta.

 
Vaikka kesäsesonkina monissa paikoissa tapaa paljon ihmisiä, löytyy saarelta myös rauhallisia kolkkia. Liikennöidyimpiä teitä ja suosituimpia nähtävyyksiä lukuunottamatta Gotlannissa törmää vain harvoin vastaantuleviin pyöräilijöihin tai edes autoihin. Punertavien unikkopeltojen halki tai pienempiä metsäteitä pyöräillessä on ajoittain vaikea uskoa, että saarelle matkustaa kesäisin keskimäärin miljoona ruotsalaista. Jopa Fårön raukkialueilla saa olla suhteellisen rauhassa, kun ajoittaa käyntinsä illansuuhun.

Vanha kalastajakylä Fårössä.

 
Gotlannin saarelle pääsee lautalla Nynäshamnista, joka sijaitsee n. 50 km Tukholmasta etelään. Lauttamatka Visbyhyn kestää kolmisen tuntia. Kesäisin Suomesta pääsee Gotlantiin myös lentämällä, ja osa laivayhtiöistäkin tarjoaa matkoja suoraan Visbyhyn.

Ainakin Nynäshamnista lähtevät lautat ovat kesäsesonkina täysiä ja laivaliput kohtalaisen kalliita, joten kannattaa olla ajoissa liikkeellä. Erityisesti auton kanssa matkustavien kannattaa varata matkat hyvissä ajoin etukäteen.

 
Ranta on kesän paras paikka. Ei kai meillä muuten olisi puolta miljoonaa kesämökkiä.

Vesilläkin katse viipyilee rannassa. Tekee mieli kiivetä maihin paikkoja tutkimaan.

Ranta on veden ja maan kohtauspaikka. Tarkasti määritellen se on keskimääräisen yläveden ja alaveden välinen alue, eulitoraali. Yläveden tason määrää yleensä kevättulva.

”Itse ymmärtäisin rannan laajemmin. Ottaisin mukaan matalan veden alueet metrin parin syvyydelle keskivedestä. Sen vyöhykkeen, missä kasvavat muun muassa järviruoko ja ulpukat”, sanoo Suomen ympäristökeskuksesta eläkkeelle siirtynyt professori Heikki Toivonen.

Monenlaisia rantoja

Meillä on hiekkarantoja, kivikkorantoja, niittyrantoja, suorantoja, pensaikkorantoja ja niiden välimuotoja. Ja jokaisella rannalla on omat niitä luonnehtivat kasvinsa.

Hiekkarannoilla kasvavat hapsiluikka, rantaleinikki, terttualpi ja järvikorte; kivikkorannoilla kivien välistä pistävät esiin uljaat rantakukat ja ruokohelpi, pensaikkorantoja taas hallitsevat pajut ja lepät.

Monipuolisimpia ovat laakeat niittyrannat, missä rannan suuntaiset vyöhykkeet seuraavat toisiaan.

”Syvällä vedessä on vesisammalia, niiden jälkeen pohjalla viihtyviä lahnanruohoja ja veden alla kasvavia uposkasveja. Sitten tulevat lehtensä pintaan puskevat kelluslehtiset ja sarat, kortteet sekä muut ilmaversoiset ja sen jälkeen heinä- ja ruohoniitty, joka vaihettuu rantapensaikoksi”, Toivonen maalailee.

”Viimein pääsemme rantametsään, missä on harmaa- ja tervaleppiä, parhaassa tapauksessa jopa kynäjalavia.”

Tällaisen ”täydellisen vyöhykkeisyyden” voi tavata isoilta järviltä tai reittivesiltä, jos rannat ovat sopivan suojaisia ja pohja esimerkiksi hietaa. Vedessä pitää myös olla näkösyvyyttä sekä ravinteita. Hyvä esimerkki vyöhykejärvestä on Luopioisten Kukkia.

Myös pienemmissä vesissä voi olla monia elomuotoja ja lajeja. Vedessä ja pohjassa on silloin sekä fosforia ja typpeä että kalkkia, mutta luontaisesti kallio- ja maaperästä liuenneena.

Järvet jaotellaan ravinteisuuden mukaan karkeasti oligotrofisiin (vähäravinteisiin eli karuihin), mesotrofisiin (keskiravinteisiin) ja eutrofisiin (runsas­ravinteisiin eli reheviin).

Ravinnetaso määrää pääpiirteittäin sen, mitä kasveja vesistössä kasvaa.

Karusta rehevään

Jos vesi on kirkasta, ravinteita vähän, ja vedestä pistää esiin nuottaruohoja eli Lobelioita, olemme niukkaravinteisella lobeliajärvellä. Niitä on meillä lähinnä harjualueilla.

Hienoja lobeliajärviä ovat muun muassa Salon Iso-Kisko ja jotkin Evon järvialueen vesistöt.

Nuottaruoho kertoo, että järvi on puhdas. Kuva Nurmijärven Sääksjärveltä. Kuva: Juho Rahkonen

 
Ravinteisuuden kasvaessa vesistö muuttuu mesotrofiseksi. Lajeja tulee lisää ja kasvillisuus tihenee sekä korkenee.

”Luontaisesti keski–runsasravinteisen, meso–eutrofisen järven luonnonsuojeluarvoa pidetään suurena”, Toivonen sanoo.

”Se kuuluukin EU:n luontodirektiivin suojelemiin tyyppeihin.”

Tällaisia arvokkaita järviä ovat muun muassa Köyliönjärvi, Espoon Matalajärvi, Tampereen Kaukajärvi ja eräät Lahden Vesijärven lahdet.

Lajimäärän nousulle tulee lopulta raja vastaan.

”Eräissä järvissä, kuten Tampereen Iidesjärvessä ja Kangasalan Kirkkojärvessä lajimäärä on kääntynyt laskuun: sinilevä vallitsee ja uposkasvit, vidat, vesiherneet ja jopa karvalehti ovat joutuneet väistymään”, Toivonen sanoo.

Asioilla on kuitenkin puolensa.

”Kirkkojärven tila on kaamea, mutta se on Pirkanmaan tärkein muuttoaikainen lintujärvi.”

”Runsasravinteisuus ylläpitää suurta biologista tuotantoa. Arvaukseni on, että järvessä on kalaa 300 kiloa hehtaarilla. Kalojen takia siellä nähdäänkin syksyisin satoja isokoskeloita, runsaasti uiveloita ja muita vesilintuja. Hyönteisten kuoriutumisen aikaan järvellä voi olla satoja pikkulokkeja.”

Vesitatar ilmestyy, kun järven ravinnetaso kohoaa. Kuva: Rijo Lähteenmäki / Prolk

 
Tulva muovaa rannan

Kun kevät tulee ja lumi sulaa, ensin nousevat pienten järvien vedet ja myöhemmin isompien. Tulvat pitävät rannat avoimina ja synnyttävät vyöhykkeisyyden.

Jos tulvaa ei ole, puuvartiset kasvit ja myöhemmin metsä tulevat hyvin lähelle vesirajaa. Ranta kapenee kapenemistaan ja lopulta pensaikko ja puusto alkavat lähes vesirajasta.

Toivosen mukaan ilmastonmuutos saattaa tulevaisuudessa pyyhkiä kevättulvan pois. Näin kävi jo tänä keväänä Etelä-Suomessa.

Ilmastonmuutoksen lisäksi vesirakentamisella ja säännöstelyllä on suuri vaikutus paitsi veden pinnankorkeuteen myös tulvaan. Lisäksi ruoppaus sekoittaa pohjan ja lisää sameutta. Vesien rehevöityminen rehevöittää myös rantaa, ja pintavalunta kasaa sinne ravinteita ja maa-ainesta.

Laiduntamisen loppumisella on ollut kohtalokkaita seurauksia.

”Rannat ovat tuottoisia. Aikaisemmin kasvimassaa hyödynsi karja tai sitä niitettiin”, Heikki Toivonen toteaa.

”Nyt rannat kasvavat umpeen. Järviruoko, isosorsimo ja leveäosmankäämi
valtaavat alaa muilta kasveilta ja jopa kookkaat järvikaisla sekä järvikorte taantuvat. Lisäksi rannat pusikoituvat kovaa vauhtia.”

Yhdistys järven suojeluun

Suomen järvet mökittyvät ja rantasaunoja, laitureita sekä venevajoja rakennetaan. Luonnonrannat katoavat.

”Mökkirantojen kasvillisuus on yksipuolistunut; lajisto on köyhtynyt”, Toivonen harmittelee.

”Rannan suojelu on tosin aika vaikeaa, koska se rajaa pois toimintoja. Kalaston, linnuston ja kasviston kannalta se olisi kuitenkin tärkeää.”

Toivosen mukaan ranta-asukkaiden ja mökkiläisten kannattaisi perustaa järvelleen suojeluyhdistys.

”Se voisi pitää huolta järven laadusta ja vaikuttaa siihen kohdistuviin hankkeisiin. Lisäksi se voisi keskustella luontoarvoista ja niiden säilyttämisestä”

Tavoitteet on hyvä asettaa realistisesti. Hyvin raskaasti rehevöityneen järven kunnostaminen voi maksaa miljoonia euroja.

”Ruoppaus pelastaisi monen matalan järven, mutta minne massat laitettaisiin? Jos lietteet valuvat takaisin vesistöön, ei toimessa ole mitään järkeä.”

Haitallisia ja harmittomia tulokkaita

Rehevöitymisen ja rakentamisen lisäksi vesistöihin vaikuttavat tulokaslajit.

Esimerkiksi pohjoisamerikkalainen kanadanvesirutto voi pienissä järvissä aiheuttaa jään alla happikatoa, jolloin pohjan kasvimassa alkaa mädäntyä.

Se voi myös estää soutamisen ja pysäyttää laivan tukkimalla potkurin.

Huolestuttavaa on, että Kuusamon kalkkivaikutteisissa järvissä on parhaillaan vesiruttoinvaasio. Esimerkiksi Kuusamojärvi ja jopa Ala-Kitka ovat pahasti vesiruton vaivaamia.

Toivosen mukaan näyttää kuitenkin siltä, että useimmissa vesissä vesirutto vakiintuu vähitellen uposkasviyhteisön osaksi eikä aiheuta muiden lajien katoa.

Isosorsimo on haitallinen vieraslaji, joka valtaa alaa alkuperäisiltä kasvilajeiltamme. Kuva: Timo Nieminen / Kuvaliiteri

 
”Tulevaisuudessa meille saapunee Ruotsista kiehkuravesirutto. Se on vielä ärhäkämpi kuin kanadanvesirutto.”

Varsin ikävä tulokaslaji on myös isosorsimo, joka on vallannut ja yksipuolistanut muun muassa Vanajaveden rantoja.

Osa tulokkaista on ollut harmittomia. Sellainen on esimerkiksi kalmojuuri, joka on tuotu ilmeisesti rohdoskasviksi lounaiseen Suomeen jo 1600- tai 1700-luvulla.

”Sammakonkellokin löytyy… Se on tullut Amerikasta eikä siitäkään ole ollut mitään haittaa”, Toivonen mainitsee.

”Se tuli meille jo 1900-luvun alussa ilmeisesti viljan mukana ja kasvaa muutamilla pienialaisilla paikoilla Hämeessä.”

Vesi- ja rantakasvit veden ravinteisuuden ilmentäjinä

Niukkaravinteinen (oligotrofinen) vesistö:

• Pohjaversoiset yleisiä: nuottaruoho, tummalahnanruoho, vaalealahnanruoho, äimäruoho, hapsiluikka, rantaleinikki; hieman ravinteisimmissa jo vesirikkoja.
• Uposkasveja vähän: ruskoärviä, pikkuvesiherne, isovesiherne; hieman ravinteisimmissa järvisätkin, ahven- ja heinävita, vesitähtiä.
• Vesisammalia voi olla runsaasti: sirppisammalia, rahkasammalia, kuirisammalia, näkinsammalia.
  Irtokellujat puuttuvat.
• Kelluslehtisiä harvoina kasvustoina: ulpukoita, lumpeita, kaita- ja rantapalpakkoa.
• Ilmaversoiskasvustot ja rantasaraikot harvoja ja matalia: järvikorte, järviruoko, rantaluikka, pullosara, terttualpi.

Keskiravinteinen (mesotrofinen) vesistö:

• Pohjaversoisia vesikasveja, mutta kasvustot niukempia.
• Uposkasveja runsaammin: ahvenvita ja muita vitoja, isovesiherne.
• Vesisammalia voi olla runsaasti.
• Irtokellujia suojaisilla paikoilla: pikkulimaska.
• Kelluslehtisten kasvustot tavallisia: ulpukka ja lumme, siima- ja rantapalpakko, vesitatar.
• Ilmaversoiskasvustot ja rantasaraikot jo sulkeutuneita: järviruoko, järvikaisla, järvikorte, osmankäämi, ratamosarpio, pullo- ja viiltosara.

Runsasravinteinen (eutrofinen) vesistö:

• Pohjaversoisia vesikasveja vähän tai ne puuttuvat.
• Uposkasvit runsaita, vitoja, karvalehti, kiehkuraärviä, isovesiherne, sahalehti.
• Vesisammalia vähän tai ne puuttuvat.
• Irtokellujia runsaasti kuten pikkulimaska, isolimaska, kilpukka.
• Kelluslehtisten kasvustot tiheitä, ulpukka- ja lummevaltaisia.
• Ilmaversoiskasvusto tiheitä ja korkeita, järviruoko, isosorsimo, leveä- ja kapeaosmankäämi, haarapalpakko, viiltosara.

Ylirehevöitynyt vesistö:

• Vesi usein sameaa leväesiintymien takia.
• Pohjaversoiset ja vesisammalet puuttuvat.
• Uposkasveja ei yleensä ole, mutta toisinaan voi kasvaa massoittain karvalehteä, vesiruttoa tai poimuvitaa.
• Irtokellujat runsaita.
• Kelluslehtisiä erittäin tiheässä, ulpukkaa tai lummetta.
• Ilmaversoiskasvustot erittäin tiheitä ja korkeita.

 
Esimerkkejä järvistä antoi myös kehittämispäällikkö Seppo Hellsten 
Suomen ympäristökeskuksesta.