• Niityn perustaminen onnistuu parhaiten lämpimällä, kuivalla ja vähäravinteisella paikalla, mutta muillekin kasvupaikoille löytyy sopivia lajeja. Tärkeintä on valita siemenseos kasvupaikan mukaan.
• Suosi kotimaisia luonnonkasveja. Niiden siemeniä myyvät ainakin AhonAlku ja Suomen Niittysiemen, joilta saa lisätietoja siemenseoksen valintaan. Siemeniä voi myös kerätä itse lähiympäristöstä.
• Ennen kylvöä muokkaa maa ja puhdista se mahdollisimman tarkasti monivuotisten rikkakasvien juurista.
• Paras kylvöaika on syksyllä syys–lokakuussa tai aikaisin keväällä heti maan paljastuttua. Kylvä siemenet maan pintaan. Koska siemenet ovat pieniä, ne kannattaa kylvön helpottamiseksi sekoittaa kylvöjatkeeseen kuten hienoon hiekkaan.
• Jyrää tai tallaa maa kevyesti kylvön jälkeen tai anna sateen painaa se tiiviiksi.
• Ole kärsivällinen, sillä niittykasvit kasvavat hitaasti. Kaksi- ja monivuotiset kukat tekevät ensimmäisenä vuonna lehtiruusukkeen, mutta eivät yleensä ehdi kukkia.
• Ensimmäisenä kesänä kannattaa kitkeä rikkaruohoja tai niittää ne niittykasvien taimien yläpuolelta. Kerää niittojäte heti pois.

  Seuraavina vuosina, kun niittykukat jo kukkivat, hoidoksi riittää niitto ja niittomassan pois kerääminen kukinnan loputtua elo–syyskuussa. Jätä niittomassa niitylle pariksi päiväksi ennen pois korjaamista, niin siemenet ehtivät varista maahan.

 
Teksti: Marjaana Toivonen

 
Villivihannesten maukkain kausi on juuri nyt käsillä. Mitä sinä olet valmistanut villejä kasveja hyödyntäen? Jaa herkullinen reseptisi Suomen Luonnon lukijoille. Samalla osallistut Jouko Rikkisen laatiman oppaan Villivihannekset Suomen luonnossa arvontaan. Lähetä reseptisi ja mielellään kuva aikaansaannoksestasi 30. heinäkuuta mennessä.

Lue lisää villivihanneksista 7. kesäkuuta ilmestyneestä Suomen Luonnosta. Muista myös Suomen Luonnon Villivihannekset-sovellus.

 
Kevätkaunolakki on selvästi levinnyt pohjoiseen päin, ehkäpä ilmastonmuutoksen seurauksena. Aiemmin sitä tunnettiin vain etelärannikolta, runsaana ainoastaan Ahvenanmaalta ja Turun seudulta. Nyt se on melko tavallinen jo Tampereen korkeudella, mistä se löydettiin ensi kerran vasta 2000-luvun alussa. Tiedostavat ruokasienestäjät toki tervehtivät kevätkaunolakin runsastumista mielihyvällä; laji on tunnettu herkku Keski-Euroopassa.

Englantilainen nimi ”St. George’s Mushroom”, Pyhän Yrjön sieni, johtuu sen kasvuajasta Yrjön päivän aikaan toukokuun alussa. Suomessa sen kasvuaika alkaa vasta toukokuun lopussa ja jatkuu pitkälle kesäkuuhun, onpa se löydetty muutaman kerran syksylläkin.

Yleisvaikutelmaltaan laji on kuin valkoinen valmuska: lakki on rusehtavan valkoinen ja paksumaltoinen, heltat tiheässä ja kolotyviset. Maku ja haju ovat voimakkaan jauhomaiset. Monet sienikulinaristit ovat nostaneet lajin aivan parhaimpien ruokasienten joukkoon. Laji kasvaa usein ryhminä tai jopa laajoina noidankehinä. Se kasvaa kulttuuripaikoilla, kuten nurmikoilla, puistoissa ja lehtomaisissa metsissä ja pensaikoissa. Kasvupaikat voivat karkottaa kokeilijat, koska paikat ovat usein saaneet ”kulttuurikuorrutuksen” liikennepölyä, koiranvirtsaa ja niin edelleen.

Kevätkaunolakki on melko helppo tunnistaa, koska kesän alussa ei kasva muita lähes valkoisia, paksumaltoisia, isohkoja helttasieniä. Turun seudulla sen voi ehkä sekoittaa myrkylliseen isorusokkaaseen, jolla on myös jauhomainen haju. Isorusokas kasvaa kuitenkin vasta heinäkuusta syksyyn ja sen itiöpöly on muiden rusokkaiden tapaan ruskeanpunertavaa, kevätkaunolakilla taas valkoista.

 
Vaatimaton metsätähti (Lysimachia europaea) saa tänään ansaitsemansa huomion. Vietetään pohjoismaista luonnonkukkien päivää, jonka tämänkesäiseksi teemalajiksi tuikkija on Suomessa valittu.

Luonnonkukkien päivä järjestettiin ensi kertaa Tanskassa jo vuonna 1988, mutta kotimaahan se rantautui vasta vuonna 2003. Päivän puitteissa mennään yhdessä luontoon ja ihmetellään lähiympäristön kukkaloistoa. Tavoitteena on lisätä sekä tietoa että kiinnostusta luonnonvaraisia kukkakasvejamme kohtaan.

Tapahtumalle olisi vaikea kuvitella sopivampaa teemalajia kuin metsätähti. Se kukoistaa koko Fennoskandiassa ja jopa osassa Islantia. Sille kelpaavat kaikenlaiset kasvupaikat hämäristä lehdoista paahteisille puolukkakankaille ja soilta aina karuille tunturipaljakoille asti. Vahvimmillaan laji on avoimissa maastoissa. Se on yksi hakkuuaukkojen ensimmäisistä valloittajista, mutta kasvusto harvenee kilpailun ja varjostuksen lisääntyessä.

Yleisyytensä lisäksi metsätähti on myös aloittelevalle harrastajalle helppo tunnistaa, vaikkei olisikaan kiinnittänyt aikaisemmin huomiota hentoon ja matalakasvuiseen lajiin. Kukassa on yleensä seitsemän teräväkärkistä terälehteä ja varren yläosassa rykelmä erikokoisia lehtiä ruusukkeena. Toisinaan valkoisissa kukissa on vaaleanpunainen reunus.

Metsätähti kurkottaa uusille kasvupaikoille pitkien maarönsyjen avulla. Pölyttäjiä se ei juuri kiinnosta, joten siementen tuotto jää useimmiten vaisuksi. Tämä ei kuitenkaan haittaa lajin menestystä, sillä rönsyillä se leviää tehokkaasti ja voi sopivassa ympäristössä kasvaa tiheäksi tähdistöksi.

Valoisilla paikoilla metsätähti rönsyää rehevänä.

 
Talven tullen metsätähden maanpäälliset osat kuihtuvat, mutta juuret ja maavarsien päihin muodostuneet mukulat sinnittelevät seuraavaan kevääseen. Tähdet puhkeavat kukkaan Etelä-Suomessa jo toukokuussa, mutta pohjoisessa vasta heinäkuun puolella.

Tänä vuonna helteinen kevät on kuitenkin kirittänyt kaikki kasvit aikataulusta edelle, ja metsätähden kukinta on jo Lapissakin heleimmillään. Varsinkin Etelä-Suomessa kukinta alkaa olla ohi, mutta teemalajin voi löytää pelkän ruusukkeenkin perusteella ja ihailla kukan sijaan sen hauskoja, pikkuruisen jalkapallon näköisiä siemeniä.

Tänään metsätähteä voi ihailla Suomen kasviharrastajien kanssa: luonnonkukkien päivänä vapaaehtoiset järjestävät kymmeniä opastettuja luontoretkiä ympäri maan. Lähimmät retkikohteet löydät Suomen Luonnonsuojeluliiton kalenterista.

Anna Tuominen

 
Kevätkaudella helttasienet ovat hakusessa, mutta joitakin syyssieniä saattaa löytää myös keväällä, tai ainakin kesän alussa. Jotkut lajit taas ovat tyypillisimmillään juuri alkukesällä. Yksi näistä on kesäpiennarsieni, jonka tieteellisen nimen lajiosa praecox viittaakin varhaiseen.

Ulkonaisesti se ei herätä huomiota; lakki on kohtalaisen kokoinen, valjun kellanvaalea, ja varsinkin kuivilla ilmoilla pintakelmu halkeilee herkästi ruuduiksi. Heltat ovat vaalean harmaanruskeat, ”tabakbraun”, kuten saksalaiset sanovat. Se viittaa myös itiöpölyn väriin. Pitkä, hoikka jalka on kellanvalkoinen ja sen latvaosassa on repaleinen, kalvomainen rengas.

Kesäpiennarsieni viihtyy lähellä ihmistä, pihoissa, puutarhoissa, kompostin reunoilla, puusilpussa, niityillä ja metsänreunoissa. Yleensä niitä löytää pienissä ryhmissä, joten kokeilunhaluinen sienestäjä saa yhdeltä paikalta ainakin maistiaisaterian: kesäpiennarsieni on näet syötävä.

Sienikirjojen uranuurtaja Mauri Korhonen arvosti kesäpiennarsienen jopa kolmen tähden sieneksi, jotkut muut ovat pudottaneet yleensä ainakin yhden tähden pois. Eräs ruokasienestäjä moitti sen makua ruohomaiseksi. Raakana se ainakin maistuu jauholta ja sen haju on voimakkaan jauhomainen. Sopii kokeilla, eikä myrkyllisiä näköislajeja ole!

Vaikka laji on selvästi alkukesän sieni, sitä voi harvakseltaan löytää myös syksyllä. Silloin sen olemassaolo saattaa kuitenkin helposti hukkua syksyn sienten paljouteen.

 
Rutikuiva maa on vihdoin saanut vettä myös eteläisemmässä Suomessa. Metsäpalovaroituksesta on voitu luopua jo koko maassa, mutta kova tuuli saattaa estää kokkojen sytyttämisen.

Kokko on paloturvallinen keskellä järveä, esimerkiksi autiolla luodolla. Luodolla voi kuitenkin olla siivekkäitä asukkaita, joiden juhannusrauhaa ei pidä mennä häiritsemään. Kaikki pesivät linnut ovat rauhoitettuja.

Suomen Luonto toivottaa kaikille rentouttavaa juhannusta!

 
Kun lumet sulavat ja maa lämpiää, alkaa puutarhasesonki. Voidaan puhua jopa keväthuumasta, jolloin taimikauppojen ovet käyvät tiuhaan ja kottikärryt saavat pihoilla kyytiä.

Puun, pensaan tai perennan taimesta voi hyvässä lykyssä kasvaa elämänmittainen kumppani omalle pihamaalle. Siksi ei olekaan samantekevää, millaisen taimen ostoskärryynsä valitsee.

”Taimen ulkonäkö, tanakkuus ja haarovuus ovat tärkeitä asioita. Esimerkiksi monivuotista perennaa valitessa ei kannata katsoa kukkavarsia, vaan sitä, että kasvi on tanakka ja tuuhea mätäs. Jos taas on ostamassa pihalleen vaikkapa puuta, pitää katsoa, ettei siinä ole runkovaurioita”, sanoo taimitarhatuotannon erikoisneuvoja Jyri Uimonen Puutarhaliitosta.

Puolet kasvista on piilossa mullan alla juuristossa. Onkin tärkeää, että taimi on saanut kasvaa riittävän suuressa astiassa ja muodostaa hyvät ja vahvat juuret.

”Mitä isompi taimi, sen parempi. Tosin silloin myös hinta nousee, mutta kasvuun lähtökin on varmempaa.”

Monet hankkivat pihalleen myös nopeaa kukkaloistoa yksivuotisilla kesäkukilla. Niissäkin on tärkeää katsoa ruukun ja taimen kokoa sekä sen tanakkuutta ja haarovuutta.

Hollanti hallitsee puutarhakauppaa. Suomeen tuodaan ulkomailta noin puolet tänne istutetuista monivuotisista kasveista. Maassamme on noin sata taimiviljelijää, ja meiltä menee vientiin etenkin hedelmä- ja marjakasvien taimia Keski-Eurooppaan, Ruotsiin, Norjaan sekä Venäjälle.

”Erikoishavuja ja ryhmäruusuja ei voida kasvattaa meillä, joten niissä olemme tuonnin varassa”, Uimonen sanoo.

Tuontitaimien mukana saattaa maasta toiseen kulkeutua kasvitauteja sekä vieraslajeja. Esimerkiksi kasvin palaneen näköiseksi muuttava bakteeritauti tulipolte kolkuttelee jo oviamme lähimpänä Virossa sekä Ahvenanmaalla.

”Tulipolte saattaa kulkeutua esimerkiksi omena- ja päärynäpuiden mukana. Vielä toistaiseksi Suomi on säilynyt täysin puhtaana tulipoltteesta.”

Evira valvoo taimikauppaa, mutta käytännössä esimerkiksi nettikaupan valvonta on liki mahdotonta.

Yhtä tärkeä kuin itse taimi ovat sen hoito-ohjeet. Niitä ei välttämättä saa ostopaikasta.

”On myymälöiden asia profiloitua neuvontaan ja palveluun. Jos on ihan kylmiltään lähdössä rakentamaan ja suunnittelemaan omaa pihaa, suosittelen konsultin käyttöä”, Uimonen neuvoo.

Moni lähtee puutarhakaupoille vaaleanvihreät kasvilasit päässä intoa höyryten, mutta Uimonen kehottaa viherpeukaloita malttiin. Kannattaa perehtyä ennakkoon kasvilajeihin, niiden hoitoon sekä menestymisvyöhykkeisiin. Kasvien menestymiseen vaikuttaa paitsi vyöhyke myös kasvupaikan pienilmasto. Taimialan asiantuntijakin joutuu ihan miettimään, milloin on viimeksi ostanut jonkin taimen.

”Olikos se viime syksynä, kun ostin punaherukan taimia, vai jo toissa syksynä…” Seuraava taimiostos siintää kuitenkin jo mielessä.

”Mökille ajattelin ostaa kynäjalavia – ja sitten tietenkin heräteostoksia”, Uimonen naurahtaa.

Vinkit taimikaupoille

1. Tutustu kasvilajeihin etu­käteen. Tietoa saa kirjoista lehdistä ja netistä.
2. Varaa ostoksille aikaa mielellään ruuhka-aikojen ulkopuolelta. Silloin saat varmemmin neuvontaa.
3. Lue taimien nimilaput huolellisesti. Tarkista kasvin menestymisvyöhyke.
4. Suosi vanhoja perinnekasveja.
5. Tee pohjatyöt kunnolla ja muokkaa taimelle asianmukainen kasvualusta.
6. Elokuussa taimimyymälät myyvät uutta satoa, joten panosta myös syysistutuksiin.
7. Seuraa taimen vointia ja nauti sen kasvusta.

Artikkeli on julkaistu Suomen Luonnossa 4/2018.

 
Harmittoman rantakäärmeen erottaminen myrkyllisestä kyystä voi auttaa välttämään turhan hätäilyn. Rantakäärme voi kuitenkin vaikeuttaa tunnistamista matkimalla kyytä monin tavoin.

Myrkyllisten tai pahanmakuisten lajien ulkonäön tai käyttäytymisen matkiminen on eläimillä aika tavallinen puolustuskeino. Evoluutiobiologiassa ilmiö tunnetaan nimellä mimikry. Tunnetuimpia esimerkkejä lienevät ampiaisia matkivat kukkakärpäset.

Rantakäärmekin taitaa mimikryn, vaikka vaaran kohdatessaan suurin osa niistä pakenee. Ne rantakäärmeet, jotka eivät pääse pakenemaan, joko puolustautuvat tai käyttäytyvät kuin myrkkykäärmeet.

Rantakäärme osaa jännittää pään ja kaulan alueen lihaksiston niin, että pää supistuu kolmiomaiseksi, kuten myrkyllisellä kyyllä. Rantakäärmeet voivat myös sihistä kuin kyyt varoittaakseen petoa. Ne voivat tehdä valeiskuja tai harvoin jopa purra, vaikka niillä ei olekaan myrkkyä.

TUNTOMERKIT

Rantakäärmeen erottaa useimmiten värikkäistä korvalaikuista ja kyyn sahalaitakuviosta, mutta poikkeuksiakin löytyy. Kuva: Aija Lehikoinen

 
RANTAKÄÄRME (Natrix natrix)

PÄÄ: Pään kilvet ovat suuria. Niiden avulla erottaa täysmustat rantakäärmeet kyistä, jos silmää ei näy.
SILMÄ: Rantakäärmeen pupilli on pyöreä ja sen ympärillä on ohut vaalea rengas.
KOKO: Naaras noin metrin pitkä tai ylikin, koiras enintään 80 senttiä.
VÄRITYS: Yleensä helpoin tuntea värikkäiden korvalaikkujen avulla, jotka voivat olla mustanruskeat, keltaiset, oranssit tai valkoiset.

KYY (Vipera berus)

PÄÄ: Kyyn päässä on suurien kilpien seassa pieniä kilpiä.
SILMÄ: Kyyn pupilli on kissamainen, pysty juova.
KOKO: Kyynaaras 60–80 senttiä, koiras 50–60 senttiä.
VÄRITYS: Sahalaitakuvio on kyylle tunnusomainen. Joskus se kuitenkin puuttuu tai näkyy heikosti, jos käärme on kokomusta.

 
Metrolla metsään on Elli Keisteri-Sipilän uutuuskirja, joka esittelee Helsingin metroasemia ympäröivän luonnon ja vinkkaa erilaisia retkikohteita puistoista kinttupolkuihin. Kirja on helppo ottaa haltuun silmäilemällä, ja sen kuvitus on upea. Valokuvien lisäksi kustakin kohteesta on mukana selkeä kartta. Joiltain asemilta esiteltyihin kohteisiin tuntuu tosin olevan turhan pitkä matka, ja esimerkiksi Kampista kirja ohjaa metsän puutteessa Luonnontieteelliseen museoon.

Tiiviit esittelytekstit jättävät lukijan nälkäiseksi. Haluan nähdä omin silmin, millainen retki metrosta voi alkaa, joten tässä heinäkuussa menen metsään kolmelta eri asemalta Keisteri-Sipilän kirja oppaanani.

LAUTTASAARI

Lauttasaaren metroasema tuntui ihmeen hiljaiselta ja kiireettömältä verrattuna keskustan hälinään. Sen katto oli täynnä riippuvia valaisimia, jotka hämärtyvät ja kirkastuivat aseman päästä päähän kulkevina aaltoina.

Kirjan kartan perusteella suuntasin asemalta kohti Myllykalliota ja lintutornia. Mitään opasteita kalliolle en huomannut, mutta pysähtyessäni ostamaan kulmakaupasta jäätelöä tajusin olevani oikeassa risteyksessä.

Maisemat lintutornista olivat pienen kiipeämisen arvoisia. Vaikka keskellä kesää lintuja ei juuri näkynyt, meri kimmelsi joka puolella ja voin kuvitella, että muuton aikaan täällä käy vilinä niin ilmassa kuin tornissakin. Avokallion pinnalla kesän kuivuudessa sinnittelevät puut olivat kellastuneet tai kuivuneet kokonaan. Polun varrella seisoi myös jonkin aiemman kuivan kesän jäljiltä ryhmä komeita, käkkäräisiä keloja.

Myllykalliolta pääsi suoraa tietä Lauttasaaren uimarantaan. Matkalla mustarastaiden lauluun alkoi sekoittua kiljahduksia, basson jytkettä ja huutoja kuten “Kädet mukaan! Jaaaa jaksaa!” Rannan eri puolilla oli meneillään kaksikin jumppaa ja välissä seisoi iso lasten leikkihärveli, josta kiljahdukset raikuivat. Rannan nurkassa norkoilevaa hanhiparvea jumppapoppi ei tuntunut häiritsevän, mutta minä jatkoin eteenpäin hiljaisemmille metsäpoluille.

Rantaa pitkin kulki leveä ja tasainen lenkkeilyreitti, josta ristesi pieniä kinttupolkuja korkeaksi ehtineen ruovikon sekaan. Hyppäsin tietysti ruovikon puolelle, vaikka mieleen pulpahtikin ajatus punkeista kiipeilemässä iholla. Polut olivat yllättävän kuivia ja heppoiset tennarini riittivät hyvin.

Ennen Särkiniemeä vastaan tuli asuinalueen reuna laitureineen. Pientareilla rehottivat ajuruoho, virmajuuri ja maksaruohot, jotka tuntuvat järvisuomalaisesta suorastaan eksoottisilta. Kirjassa mainitaankin alueen merenrantaniityt, eikä suotta. Nuolihaukka lensi matalalta ylitse ja kruunasi retken lintuhavainnot.

Laskeva aurinko paistoi lämpimästi lähes koko matkan, vaikka merituuli kävikin viileäksi. Navakasta tuulesta iloitsivat leijalautailijat ja purjehtijat, joita risteili merellä edestakaisin. Varjoon jäi ainoastaan Itälahden hiljainen uimaranta, jolla muutama sinnikäs uimari yhä polskutteli. Minä sen sijaan hylkäsin ajatuksen pulahtamisesta käytyäni rannassa kokeilemassa meriveden lämpötilaa

Kivikkoiset rantapolut päättyivät Vattuniemen itäpuolella uuden näköiseen asuinalueeseen ja niityt vaihtuvat lyhyeen nurmikkoon. Modernien talojen välissä vastaan taapersi yksinäinen hanhenpoikanen, jonka ensin katsoin leikkivän vuohenputken varrella. Huomasin kuitenkin, että yksi varren lehdistä oli puoliksi sen kurkussa ja kasvi siis jumissa. Nappasin varren päästä kiinni, jolloin poikanen sai sen ulos nokastaan ja jatkoi tyynesti laiduntamista. Minä jätin sen rauhaan hiukan haikeana ja toivoin, että pienokaisen emot ehtivät pian paikalle turvaksi.

Kaikessa tässä upean luonnon hämmästelyssä aika vierähti ihan huomaamatta. Olin ajatellut poiketa johonkin kirjassa mainittuun ruokapaikkaan, mutta keittiöt olivat kiinni ja päädyin lopulta pakastepizzan kanssa kotisohvalle katsomaan jalkapalloa. Tennari oli hiertänyt varpaaseeni rakon, mutta punkeilta onneksi säästyin. Lauttasaari nosti riman korkealle tulevia metroretkiä ajatellen. Jo yhden iltapäivän aikana se ehti lumota minut vehreydellään ja tunnelmallisuudellaan.

 
Mistä löytää telttapaikka epätasaisessa maastossa, kaltevassa rinteessä tai kivikossa? Tentsile-teltta ratkaisee ongelman, kunhan lähellä kasvaa tukevia puita.

Testasimme kolmen hengen Stingray-teltan. Teltan pystyttämiseen kului ensimmäisellä kerralla aikaa, kun etsimme paikkaa, jossa kolme jykevää puuta kasvaisi säännönmukaisen välimatkan päässä toisistaan. Kun puita on paljon, paikkaakaan ei joutunut kovin kauaa hakemaan.

Kun puut löytyivät, teltta pingotettiin niiden varaan kolmesta kulmasta, tukevien liinojen ja räikkien avulla. Se sujui ensikertalaiseltakin vaivattomasti. Lopuksi teltan kaaret pujotetaan paikoilleen, ja teltta on valmis!

Teltan yläosa on verkkomaista kangasta, joka riittää lämpiminä ja poutaisina öinä mainiosti. Sadekelillä tai tuulisina ja viileinä öinä päälle kiinnitetään vedenpitävä päällyskangas. Se tosin heikentää ilmanvaihtoa, joten liepeitä ei kannata kiinnittää liian tiiviisti, jotta kankaan sisäpintaan ei yön aikana kerry kosteutta.

Puiden varaan pingotettuun telttaan voi käydä nukkumaan kuin sänkyyn! Kun teltan kiinnittää sopivalle korkeudelle, sinne on helppo istahtaa. Pikkulapset tarvitsevat tosin aikuisen apua. Vaikka teltta on riippumattomainen, pohjakankaan saa kiristettyä niin, että nukkuminen kyljelläänkin onnistuu mainiosti. Eivätkä kävyt, juuret tai kivet paina selkää!

Lasten mielestä puuteltta on jännittävä maja, seikkailu jo itsessään! Painava teltta sopii parhaiten mökkeilijälle ja veneilijälle, sillä noin 9 kilon painoista pakkausta ei viitsi kovin kauaksi kantaa. Viileällä kelillä kunnon lisälämmöneritys nukkujan alla takaa hyvät yöunet.

Tentsile Stingray -teltta kiinnitetään kolmeen puuhun tukevien liinojen ja räikkien avulla. Kuva: Tom Kahler

 
Mökkiläisen toivelistalla on auringonpaistetta, mutta Auringon ultraviolettisäteilyltä on hyvä myös suojautua. Helpoin tapa on tehdä se vaatteilla ja varjolla. Aurinko säteilee UVB- ja UVA-säteitä. UVB-säde tunkeutuu uloimpaan ihokerrokseen ja vaurioittaa soluja, minkä seurauksena iho voi palaa tai tulehtua. UVA-säteet puolestaan tunkeutuvat syvemmälle ja vahingoittavat tukikudoksia. Tästä seuraa ihon ennenaikaista vanhenemista. Molemmat säteet aiheuttavat myös ihosyöpää.

Aurinkorasvaksi kannattaa valita ultravio­lettisäteilyn iholta pois heijastavia, eli fysikaalisia suoja-aineita sisältävä tuote, jossa ei ole kemiallisia ja imeytyviä UV-suodattimia. Kemialliset suodattimet ovat myrkyllisiä monille vesieliöille. Tutkimuksissa on myös osoitettu että valtamerten koralleja on kuollut kemiallisten suodattimien vaikutuksesta.

Aurinkosuojatuotteiden säilyvyysaika on useimmiten 12 kuukautta ja se on syytä tarkistaa tuotteen kupeesta ennen käyttöä. Kaapin perukoilta löytynyt vanha rasvaputeli on syytä viedä materiaalin mukaiseen jätekeräykseen. Uutta rasvaa ostaessa kannattaa tutustua myös lukuisiin luonnonkosmetiikan tarjoamiin aurinkosuojavaihtoehtoihin.

 
Kesä ja mökki kuuluvat erottamattomasti yhteen. Suomessa on yli 500 000 kesämökkiä, ja uusia rakennetaan noin parin tuhannen mökin vuosivauhtia. Vilkkainta rakentaminen on Lapissa, Etelä-Savossa ja Varsinais-Suomessa. Rakennuksista tehdään nykypäivän määräyksillä energiatehokkaita, mutta sähköä ja luontoa kannattaa säästää ja siihen mökkiläinen voi omilla toimillaan vaikuttaa paljon. Tässä muutamia vinkkejä:

1) Vähennä jätteiden määrää. Vältä kertakäyttöastioita. Mökkielämään sopivat hyvin hieman eripariset kahvikupit ja lautaset, joita voi ostaa isommallekin vierasjoukolle vaikkapa kirpputoreilta. Niillä saat kattauksiin väriä ja tunnelmaa.

2) Yksinkertainenkin pihakomposti on oiva tehdas muuttaa kalanperkeet ja nahistuneet salaatinlehdet mullaksi ja sieltä edelleen vaikkapa mökkipihan vihannespenkkiin tai -ruukkuihin. Pienikin hyötypuutarha on varsinkin pitempiä aikoja mökkeilevälle vaivaton keino saada tuoreita raaka-aineita tarpeen mukaan. Muista hyödyntää myös luonnonantimia ja villivihanneksia kuten vuohenputkea ja voikukanlehtiä vaikkapa salaatissa.

3) Sauna lämpiää monella mökillä miltei joka ilta, ja moni tulee käyttäneeksi useasti myös erilaisia pesuaineita. Osta mökkisaunan shampooksi palashampoota tai sertifioitua luonnonkosmetiikkaa ja vaihda saippuapullo riittoisaan palasaippuaan. Mattojen pesu fosfaatittomalla mäntysuopaliuoksella kuuluu myös monen kesäpuuhiin, mutta matot tulisi pestä viemäröidyllä pesupaikalla, joita löytyy jo monesta mökkikunnastakin. Annostele pesuaineita oikein. Pehmeä vesi pesee vähemmälläkin pesuainemäärällä.

4) Puiset terassit, laiturit ja kalusteet on hyvä käsitellä suojaavalla puuöljyllä noin kerran vuodessa. Öljy estää puun halkeilun ja antaa antaa rakenteille lisää käyttövuosia. Puiset pinnat on hyvä harjata ja tarvittaessa myös pestä ennen öljyämistä.

5) Harvalla on mökillä erillistä siivouskomeroa pesuainearsenaalille, mutta silloin voikin kipaista maustekaapille. Vanhat tutut ruokasooda, etikka, suola ja piimä sopivat hyvin mökin puhtaana pitoon. Ruokasoodalla saat mattoihin raikkautta, etikka vie viemärin hajun, suola korjaa kalkkisaostumat ja piimällä lähtevät pienet hometahrat.

Artikkeli on ilmestynyt Suomen Luonnossa 5/2018.

 
Olen menossa jättipalsamin kitkentätalkoisiin Herttoniemen Saunalahdelle. Päivä ei liene paras tähän tarkoitukseen, sillä sadekuurot ropisevat niskaan tasaisin väliajoin. Epäilen, josko tällä kelillä kukaan on lähtenyt vapaaehtoistöihin, mutta sitten rannan ruovikosta alkaa näkyä liikettä ja kuulua iloista puheensorinaa.

Kitkijäryhmä ei kaihda haastavaakaan maastoa.

 
Vieraskasvilajien torjuntatalkoita järjestetään tänä kesänä paljon. Saunalahden talkoot on järjestänyt Helsingin luonnonsuojeluyhdistys paikallisten Herttoniemi-seuran ja Herttoniemen siirtolapuutarha ry:n kanssa. Paikallisten apu on tärkeää, sillä he voivat seurata jo käsiteltyjen alueiden tilaa ja tietävät, missä kitkettävää on vielä jäljellä.

“Aina sinne jää joku yksilö. Jos se pääsee siementämään, se leviää ihan hirveän nopeasti”, kertoo Sirkka Tuorila, joka vastaa Herttoniemen siirtolapuutarha ry:n kautta haittakasvitalkoista.

Vaikka yleisesti puhutaan vieraslajien torjunnasta, kaikki puutarhakarkulaiset eivät sitä vaadi. Osa niistä kuitenkin aiheuttaa niin paljon haittaa kotimaiselle lajistolle tai ihmiselle, että toimenpiteisiin on syytä ryhtyä.

“Ne ovat parempia kilpailijoita, lisääntyvät liikaa ja syrjäyttävät kotimaiset lajit. Silloin luonnon monimuotoisuus vähenee”, Helsyn asiantuntija Christina Lindén kertoo. “Niiden mukana voi myös tulla muihin lajeihin tarttuvia tauteja.”

Tuorila painottaa kitkemisessä järjestelmällisyyttä ja hyvää suunnittelua. Kuljemme ruovikossa linjana rantaa pitkin ja keräämme vastaantulevat jättipalsamit. Märkä ruovikko kastelee kaikki läpimäriksi, mutta tunnelma on lämmin ja työ valmistuu nopeasti.

Jättipalsami sopii hyvin talkoilla torjuttavaksi. Sen oppii tunnistamaan nopeasti ja matalakin kasvi erottuu ruovikosta. Yksivuotinen kasvi on helppo nypätä juurineen pois.

Lindén kuitenkin varoittaa, että kitkentäpaikalle jätetty jättipalsami voi kasvattaa uudet juuret ja jatkaa kasvamista. Herttoniemessä tähän on varauduttu: kitketyt kasvit nostetaan lenkkipolun varteen ja Tuorila näyttää, miten ne tallotaan rikki, jotta ne eivät juurtuisi uudelleen.

Putkimainen jättipalsami kuivahtaa tallottuna nopeasti.

 
Tuorila oli mukana aloittamassa alueen jättipalsamitalkoita kymmenen vuotta sitten.

“Lahden pohjukka oli silloin aivan punaisena jättipalsamia”, hän muistelee. “Minäkin ihailin kauniita kukkia kun ilta-aurinko niihin paistoi, mutta sitten mediassa alkoi olla juttua ja havahduttiin tähän asiaan.”

Rannat perataan kolmesti kesässä, ja nykyään lahden pohjukassa selvitään säännöllisellä seurannalla. Talkoita jatketaan kuitenkin läheisessä metsässä vanhalla piha-alueella, jolta on löytynyt uusi esiintymä.

Uudella alueella kitkettävää riittää.

 
Työ ei lopu, mutta Tuorila kertoo silminnähtävien tulosten motivoivan. Myös ohikulkijat ovat antaneet hyvää palautetta. Niin ei kuitenkaan ole ollut aina. Lindén kertoo, että varsinkin ensimmäisinä talkoovuosina ihmiset puolustelivat näyttäviä ja pölyttäjille mieluisia kukkia.

“Ihmiset soittivat ja kysyivät, että eivätkö kaikki lajit ole yhtä arvokkaita,” hän kertoo.

Nyt vieraslajien haitat ovat yleisesti tiedossa, ja kaupungit kannustavatkin järjestämään talkoita myös omatoimisesti. Alta löytyy lista loppukesän jättipalsamitalkoista, niihin myös ensikertalaiset ovat tervetulleita oppimaan ja auttamaan lähiluonnon suojelussa. Lisää tietoa talkoista löytää netistä, ja monesti tapahtumille on tehty myös oma sivu Facebookiin.

JÄTTIPALSAMIN KITKENTÄTALKOOT

To 12.7. Etelä-Konneveden kansallispuisto
To 12.7. Eerolanlahti, Jyväskylä
To 19.7. Marjaniemen siirtolapuutarha, Helsinki
Ke 25.7. Lauttasaari, Helsinki
Ti 31.7. Karsikko, Joensuu
Ma 6.8. Herttoniemen Saunalahti, Helsinki
Ti 7.8. Kuralan Kylämäki, Turku
Ti 4.9. Herttoniemen Saunalahti, Helsinki
Ke 5.9. Lauttasaari, Helsinki

Jättipalsami täytyy kitkeä hyvissä ajoin ennen kukintaa. Lajintunnistukseen saa neuvoja paikan päällä.

 
Juttusarjassa mennään Elli Keisteri-Sipilän uutuuskirjan nimen mukaisesti metrolla metsään. Ensimmäinen retki vei Lauttasaareen, nyt valitsin lähtöpaikaksi Siilitien metroaseman. Kirja opastaa asemalta kahteen Japani-teemaiseen kohteeseen, japanilaistyyliseen puutarhaan ja yli kahdestasadasta puusta muodostuvaan kirsikkapuistoon. Selkeä teema sai minut uteliaaksi, joten nappasin kameran ja matkakortin mukaan ja suuntasin metroon.

SIILITIE

Siilitien metroasema on valoisa.

 
Siilitien asema oli kesäauringossa kaunis, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Valo tuli sisään pehmeästi katosmaisen rakennuksen ulkoseinän pyöreistä rei’istä ja kattoikkunoista. Sen sijaan aseman ulkopuolella katukuva koostui mielikuvituksettomista yritysten teollisuushalleista, mikä näkyi myös teiden nimissä: Mekaanikonkatu, Sahaajankatu, Hanslankarinpolku.

Parin korttelin päässä asemasta teollisuusalue päättyi metsään. Vaikka vehreä kaistale oli melko kapea, puut olivat saaneet kasvaa vanhoiksi ja tunnelma muuttui heti hämyiseksi. Jäin kyykkien valokuvaamaan kasveja polun varteen, mikä hermostutti ohi talutettavan koiran räksyttämään minulle sydämensä kyllyydestä. Valo osui kasvien varsilla kiipeileviin ötököihin kuitenkin niin kauniisti, etten antanut meuhkaajan häiritä.

Syyläjuuri houkutteli niin hyönteisiä kuin luontokuvaajaakin.

 
Metsäalue päättyi kirjassa esiteltyyn japanilaistyyliseen puutarhaan. En oikein tiennyt mitä odottaa, sillä en ole ennen käynyt vastaavissa puistoissa sen enempää kuin Japanissakaan. Ehkä kuvittelin jotain päälleliimattua ja kliseistä, mutta yllätyinkin positiivisesti, koska puutarhan yksityiskohdat asettuivat luontevasti osaksi ympäristöä ja neljälle eri tarueläimelle omistetut alueet olivat selvästi kukin omanlaisensa.

Untuvainen sammalmatto houkutteli silittämään.

 
Kauniiden kokonaisuuksien väliin jäi kuitenkin melko paljon tasaista hiekkakenttää ja nurmikkoa, joten puisto oli nopeasti nähty. Paras istuskelupaikka rehevien kukkaistutusten ja vesialtaan vieressä oli varattu, siispä jatkoin matkaani kohti kirsikkapuumetsää.

Kuljeksin verkkaisesti Roihuvuoren läpi. Koripallokentät olivat täynnä lapsia ja nuoria, koirapuistossa lauma pörheitä samojedejä riekkui omistajien seuratessa vieressä. Alueesta tuli idyllinen vaikutelma.

Kirsikkapuisto näytti näin keskellä kesää melko arkiselta. Opaskirja keskittyy kirsikoiden kukinnan aikaan vietettävään Hanami-juhlaan, jolloin vaaleanpunainen maisema lienee pysäyttävä, mutta lehtien puhjettua puisto on vain täynnä tasaisin välimatkoin istutettuja puita. Toisaalta niiden väliin jäävä lehtikatos kutsuu piknikille ilman kukkiakin.

Kirsikkapuiden oksat muodostavat suuren aurinkovarjon.

 
Kirsikkapuisto toimi kokonaisuutena japanilaistyylisen puutarhan kanssa, mutta kartalla se sijoittuu jo lähemmäs Herttoniemen metroasemaa. Päätin säästää aikaa ja jalkojani ja kävelin Herttoniemen asemalle toisen mielikuvituksettoman teollisuusalueen halki. Kävellessäni silmä löysi kuitenkin hallien pihoilla tomerasti siipiään treenaavat lokinpoikaset ja pientareilla koreilevat luonnonkukat, eikä alue tuntunut enää ollenkaan niin harmaalta.

 
Tänä kesänä kaunista säätä on riittänyt ja aurinkorasvaa kuluu. Perinteisten voiteiden tilalle kannattaa vaihtaa luonnonkosmetiikkaa, sillä synteettisissä rasvoissa aurinkosuojana käytettyjen oksibentsonin on todettu muun muassa heikentävän koralliriuttoja. Uimarannoilla kemikaali päätyy suoraan iholta veteen, ja esimerkiksi Havaijilla sen käyttöä ollaan jo kieltämässä. Aurinkorasvojen sisältämien kemikaalien epäillään myös aiheuttavan terveyshaittoja.

Synteettisissä aurinkovoiteissa kemikaali imeytyy ihoon, sitoo haitallisen UV-säteilyn itseensä ja vapauttaa sen lämpönä. Luonnonkosmetiikan voiteissa suoja on fysikaalinen: sen sisältämät titaani- ja sinkkioksidit heijastavat säteilyn pois iholta. Osassa aurinkorasvoista fysikaalinen suoja syntyy nanokokoisista hiukkasista, joiden turvallisuus on vähintääkin kyseenalainen, mutta sertifioidussa luonnonkosmetiikassa nanopartikkeleiden käyttö ei ole sallittua.

Luonnonkosmetiikan aurinkovoiteen valinta ei ole helppoa. Monet niistä jättävät ihoon valkoisen kerroksen ja niiden peseminen pois saattaa olla hankalaa. Ihon pinnalle jäävä fysikaalinen aurinkosuoja voi myös tukkia ihohuokoset. Jotta mieluisan voiteen etsimiseen ei tarvitsisi uhrata koko kesää, Suomen Luonnon toimitus testasi seuraavat tuotteet:

Alga Maris Spray Solaire
Alga Maris Stick Solaire
Atopik Spray
BioSolis Melt-In Cream
Edelweiss Sun Facial Lotion
Lavera Sun Cream
Mádara Age-Defying Sunscreen

Tuotteiden ominaisuudet pisteytettiin yhdestä viiteen.

 
Alga Maris Spray Solaire
1. Levittyvyys: 4 Levittyy melko hyvin korkeasta suojakertoimesta huolimatta.
2. Tuoksu: 4 Neutraali ja mieto tuoksu.
3. Koostumus: 4 Rasvamainen, mutta kevyt.
4. Kesto: 5 Suojaa hyvin, vaikka olisi koko päivän kovassa auringossa.
5. Väri: 3 Jättää hennon valkean värin iholle.
6. Purkin käytettävyys: 4 Kätevä suihkupullo, joka menee pieneen tilaan.
7. Suojakerroin: 50
8. Soveltuvuus kasvojen iholle: 3 Rasvainen ja vaalea kasvoilla.
Yhteensä: 27 pistettä

 
Alga Maris Stick Solaire
1. Levittyvyys: 1 Hankala levittää paksun koostumuksen vuoksi.
2. Tuoksu: 3 Neutraali, hieman tunkkainen tuoksu.
3. Koostumus: 2 Paksu, tahmainen koostumus.
4. Kesto: 3 Kestää, mutta vaatii huolellisen puhdistamisen.
5. Väri: 2 Valkoinen, jättää iholle valkoisen kerroksen.
6. Purkin käytettävyys: 3 Kätevä puikko.
7. Suojakerroin: 50
8. Soveltuvuus kasvojen iholle: 1 Ei levity. Voisi sopia vaikkapa vesiurheiluun, jossa kasvoihin jäävät jäljet eivät haittaa.
Yhteensä: 15 pistettä

 
Atopik Spray
1. Levittyvyys: 2 Hieman vaikea levittää, jättää ihon valkoiseksi.
2. Tuoksu: 4 Neutraali tuoksu, sopii tuoksuherkille.
3. Koostumus: 3 Kevyt, helposti valuva ja öljyinen.
4. Kesto: 3 Kestää kohtalaisen hyvin.
5. Väri: 2 Vaalea, jättää ihon valkoiseksi.
6. Purkin käytettävyys: 4 Pieni suihkupullo, josta rasva on helppo levittää. Kulkee kätevästi mukana.
7. Suojakerroin: 30
8. Soveltuvuus kasvojen iholle: 2 Jättää kasvot valkoiseksi.
Yhteensä: 20 pistettä

 
BioSolis Melt-In Cream
1. Levittyvyys: 4 Vaivaton levittää, ei jätä valkoista kerrosta.
2. Tuoksu: 3 Mieto ja melko raikas.
3. Koostumus: 3 Öljymäinen, jättää myös ihon pinnan öljyisen tuntuiseksi.
4. Kesto: 1 Ei sovellu maastokäyttöön, tarttuu reppuun ja valuu pois hien mukana.
5. Väri: 3 Vaaleankeltainen.
6. Purkin käytettävyys: 4 Tyylikäs pumppupullo, joka kestää laukun pohjalla pyörimisen. Verrattuna tuubeihin purkista tulee tarpeettoman paljon muovijätettä.
7. Suojakerroin: 30
8. Soveltuvuus kasvojen iholle: 4 Tuntu kasvoilla on varsin miellyttävä, mutta reilusti levitettynä kasvot alkavat kiiltää.
Yhteensä: 22 pistettä

 
Edelweiss Sun Facial Lotion
1. Levittyvyys: 4 Helppo levittää tasaisesti iholle, mutta jättää ihon valkoiseksi.
2. Tuoksu: 2 Hyvin mieto, mutta vähän terävä tuoksu.
3. Koostumus: 5 Kevyt voidemainen koostumus.
4. Kesto: 3 Kestää hyvin, mutta on vaikea saada pesemällä kokonaan pois.
5. Väri: 4 Valkoinen.
6. Purkin käytettävyys: 2 Pieni ja näppärä tuubi, mutta korkki on melko jäykkä ja sotkeentuu helposti.
7. Suojakerroin: 30
8. Soveltuvuus kasvojen iholle: 3 Tarkoitettu kasvoille, mutta jättää ihoon valkoisen kerroksen.
Yhteensä: 23 pistettä

 
Lavera Sun Cream
1. Levittyvyys: 2 Vaatii tarmokasta levittämistä, varsinkin selkään mahdoton saada tasaisesti. Jättää iholle vaalean kerroksen.
2. Tuoksu: 5 Mieto, pähkinäisen pehmeä tuoksu.
3. Koostumus: 2 Paksu koostumus, tuntuu levittäessä tahmealta.
4. Kesto: 3 Turhankin hyvä, ei irtoa pelkällä suihkusaippualla ja vedellä.
5. Väri: 3 Vaaleankeltainen.
6. Purkin käytettävyys: 4 Ihan tavallinen tuubi, helppo käyttää.
7. Suojakerroin: 30
8. Soveltuvuus kasvojen iholle: 2 Jättää hennon vaalean kerroksen ihoon.
Yhteensä: 21 pistettä

 
Mádara Age-Defying Sunscreen
1. Levittyvyys: 4 Levittyy helposti kasvoille.
2. Tuoksu: 4 Raikas, neutraali tuoksu.
3. Koostumus: 3 Aavistuksen paksu ja rasvainen.
4. Kesto: 4 Piti hyvin koko päivän pyöräillessä ilman lisäämistä.
5. Väri: 3 Vaikuttaa tummalta, mutta häivyttyy hyvin kasvoista.
6. Purkin käytettävyys: 4 Kätevä tuubipurkki, menee pieneen tilaan.
7. Suojakerroin: 30
8. Soveltuvuus kasvojen iholle: 4 Tehty kasvoille. Sopii vaikka kaupunkikäyttöönkin, mutta sävy on melko tumma.
Yhteensä: 26 pistettä

 
Juttusarjassa mennään Elli Keisteri-Sipilän uutuuskirjan nimen mukaisesti metrolla metsään. Ensimmäinen retki vei Lauttasaaren vehreisiin rantamaisemiin, toinen taas Siilitieltä japanilaistyylisiin puutarhoihin. Kolmatta retkikohdetta suunnitellessani huomaan Tapiolan kohdalta Otsolahden vesiurheiluvälinevuokraamon. Kuinka hienoa olisi lähteä metrolla merelle? Päätän ottaa selvää.

TAPIOLA

Tapiolan metroasemaa hallitsee valtava pikkulapsi.

 
“Mikä tuo on?” älähdän mukaan lähteneelle poikaystävälleni, kun metron ovet aukeavat ja nenän edessä kohoaa valtava valkoinen hahmo. Hujoppi paljastuu lasta esittäväksi patsaaksi. Se heilauttaa värikkäillä maaleilla peitettyä kättään kohti liukuportaita aavistuksen pelottava ilme kasvoillaan.

Tapiolan metroasema on suuren, osittain yhä rakenteilla olevan kauppakeskuksen alla. Olin jo aiemmin tutkinut, mihin päin asemalta kannattaisi poistua, jotta pääsisi mahdollisimman helposti Otsolahdelle, mutta ainut käytössä oleva poistumistie vie tietenkin täysin päinvastaiseen suuntaan.

Ulkona Länsituulentiellä lähdemme seuraamaan Google Mapsin reittiohjeita, mutta eteen tulee kauppakeskuksen rakennustyömaa. Työmaan aita tuntuu jatkuvan lähes horisonttiin, sitä kiertäessämme päädymme lopulta loikkimaan autotien pientareita pitkin ennen kuin pääsemme jalkakäytävälle.

Kauppakeskuslabyrintin jälkeen olemme nopeasti Otsolahden rannassa. Lahden rannasta lähtee pitkiä laitureita, joissa kelluu riveissä kaikenlaisia moottoriveneitä. Lukuisat tyhjät paikat osoittavat, että moni muukin on paennut hellettä merelle.

Vuokraamo on melko huomaamaton koppi rannan reunassa, kävelemme siitä ensin ohi. Kysymme kanoottia vuokralle, mutta vuokraamon työntekijä suosittelee meille matalampaa kaksikkoa tuulen vuoksi. Ajatus kajakista jännittää, sillä kummankin meistä aiemmat (vähäiset) melontakokemukset ovat nimenomaan avokanooteista.

Ensimmäinen kajakkimelonta jännitti aluksi.

 
Ennakkoluulomme osoittautuivat kuitenkin turhiksi. Saamme hyvät ohjeet kajakkiin nousemiseen, minkä jälkeen kulkupeli tuntuukin yllättävän vakaalta. Katsomme kartasta muutaman lähisaaren ja suuntaamme Länsiväylän alikulkuun suuremmitta ongelmitta.

Ohitamme joukon pieniä saaria. Ne ovat hauskan näköisiä mökkeineen ja laitureineen. Yhden rannat laskevat mereen jyrkkänä kalliona, toinen taas on matala, laakea ja metsäinen. Silmä löytää koko ajan uusia yksityiskohtia piirteikkäästä maisemasta.

Saarten lomassa seikkailu oli helppoa kartan kanssa.

 
Vesi pärskyy meloessa naamalle ja käsivarsille. Tulen ajatelleeksi sinilevää, jota tänä kesänä on ollut poikkeuksellisen paljon myös Helsingin edustalla. Vedessä ei näy mitään erityistä, mutta päätän seurailla mahdollisia iho-oireita illan ajan.

Kierrämme vielä Tvijälpin saaren hiljakseen meloen. Saarten rantapuihin on kiinnitetty useita telkänpönttöjä, mutta niiden asukkeja ei näy. Sen sijaan vastaan tulee silkkiuikkuja poikasineen ja pienillä luodoilla napottaa lokkeja sekä valkoposkihanhia, jotka seuraavat tyynesti meidän etenemistämme.

Saarten rannat ovat paikoin niin matalia, että melomme rakkohaurun seassa. Tvijälpiltä löytyy myös leveä kaistale tyhjää hiekkarantaa, mikä houkutteleva näky! Saattaa kuitenkin olla, että jos rantautuisimme, taitomme eivät riittäisi enää liikkeelle lähtöön.

Ehkä ensi kerralla rohkenen pysähtyä uimaan.

 
Merellä liikkuu monenlaisia vekottimia soutuveneestä risteilyalukseen. Ohi ajavan huviveneen tekemät aallot keikuttavat kajakkia, mutta eivät onneksi hätkäytä sen pahemmin.

“Ei muuten kysytty, mitä pitää tehdä jos kajakki kaatuu”, hoksaan.

“Ei me kaaduta”, kuuluu vastaus etuistuimelta.

Palatessa vastatuuli hidastaa melomista, mutta alikulun takana Otsolanlahti on jo ihan tyyni. Maisemassa yhdistyvät tyylikkäästi vehreät ja puistomaiset rannat sekä pilvenpiirtäjien yllä häälyvät nostokurjet. On hämmästyttävää, miten helposti kaupunkia pääsee halutessaan karkuun monipuoliseen luontoon.

Ilta-auringossa rantametsikön ja nostokurkien ja kyhmyjoutsenten sommitelmaa on yllättävän miellyttävä katsella.

109/365

Uuden teknologian nettikameroissa ja iänikuisissa linnuissa yhtyvät uusi ja vanha ideaalilla tavalla. Kamerat avaavat häiriöttömän kurkistuksen lintujen pesintään ja joukossa on nisäkkäitäkin. Kamerat sopivat niin tieteelliseen tutkimukseen kuin kiinnostuneelle harrastajalle.

Annan tässä vihjeen eenet.ee kameroihin eli virolaisiin nettikameroihin. Ne tarjoavat joitakin sellaisia kiinnostavia lajeja, jotka esiintyvät Suomessa vain hyvin vähän. Esimerkiksi mustahaikaran pesäkamerassa on hyvin laadukas kuva kiinnostavasta lintulajista.

Juuri nyt mustahaikara on muninut ainakin kolme munaa. Kun lintu nousee kääntämään munia, voi tarkastaa, onko ilmestynyt vielä neljäskin. Tai milloin ensimmäinen kuoriutuu.

Lisäksi kameroissa esiintyvät kiljukotkalajit ja kalasääski. Kiljukotkan ja pikkukiljukotkan pesiminen tänä vuonna nettipesissä on vielä avoin, mutta kalasääski on juuri saapunut toiselle nettipesistä.

Maa-ja merikotkat eivät tänä vuonna osuneet nettikameroihin. Kotkillahan on tyypillisesti pari kolme vaihtopesää, joista ne valitsevat keväällä. Sen sijaan lehtopöllö hautoo taas pesäkolossaan eli sorvatussa tai ontosta puusta tehdyssä pöntössä.

Nisäkkäistä euroopanmajava on päässyt jo mukaan. Kesällä on näkymiin usein lisätty myös mäyrä.

Kannattaa tutustua!

Listasin aiemmin monia syitä lähteä luontoon. Tuosta listasta unohtui suunnistus, jota olen jo pidemmän aikaa halunnut kokeilla lasten kanssa. Koulun liikuntatunneilla suunnistus oli ehdottomasti yksi suosikkilajini, ja kävin teini-ikäisenä satunnaisesti iltarasteilla. Sittemmin en ole suoranaisesti lajia harrastanut, vaikka olenkin kartan ja kompassin avulla suunnistanut erinäisillä retkillä. Laji muistui mieleeni, kun kuulin ystäväperheen innostuneen Rastihaukkojen omatoimirasteista. Ajattelin, että rastien etsiminen on lapsille salapoliisityötä ja aarteenetsintää. Ehkäpä sen avulla lapset innostuvat kulkemaan metsässä tavallista pidempiä matkoja.

Eilen vihdoin kokeilimme suunnistusta koko perheen voimin. Kohteeksi valikoitui Herttoniemi, jossa on toukokuun loppuun asti Helsingin Suunnistajien Lasten Rastit. Lasten Rasteja on muuallakin Helsingissä, mutta Herttoniemi on sopivan pyörämatkan päässä meiltä ja lapsia houkutteli myös mahdollisuus vetää pienet alkulämmittelyt urheilukentällä.

Lapset vaativat evästaukoa heti, kun ensimmäinen rasti oli löydetty. Helsingin Suunnistajatkin muistuttavat nettisivuillaan, että tärkein suunnistusvaruste Lasten Rasteilla on eväät. Ensi kerralla aionkin pakata enemmän syötävää mukaan. Olisi nimittäin ollut mukava pitää evästauko myös reitin puolivälissä Vanhankaupungilahden rannalla.

Emme pitäneet kahdeksan rastin etsimisessä mitään kiirettä. Rastit paremminkin toimivat kehyksenä luontoretkelle, johon kuului myös puissa kiipeilyä, ketunleipien keräilyä, kalliolla pötköttelyä, lintujen tarkkailua, kevään vihreyden ihailua, ninjataitojen harjoittelua ja lukuisia leikkejä.

Retken loppupuolella lapset alkoivat hieman väsyä, ja rastien löytämisestä syntyi kinaa: ”Mä eka, mä haluun voittaa!” Tähänkin olisi toinen evästauko voinut auttaa. Kaiken kaikkiaan suunnistuksesta jäi kuitenkin hyvä mieli, ja luultavasti saan perheen houkuteltua rasteille toisenkin kerran.

Jos sinäkin haluaisit lähteä suunnistamaan, niin selvitä, järjestääkö oman paikakuntasi suunnistusseura ilta- tai omatoimirasteja. Nopealla haulla sain selville, että ainakin vanhoissa kotikaupungeissani Seinäjoella ja Oulussa vastaavia rasteja ovat Rasti-Jussien Omatoimirastit ja Oulurastit. Löysin myös mobiilisuunnistukseen sopivan MOBO-sovelluksen, josta löytyy suunnistuskarttoja eri puolilta Suomea.

Talven pimeimpään aikaan retkeily pakostakin vähenee ja sisällä tulee kyyhötettyä enemmän. No, onpa sitten aikaa lukea. Ja onneksi hyvää luettavaa riittää. Myös hyviä luontoaiheisia kirjoja on ilmestynyt sen verran paljon, että olen tämän esittelyn kanssa jälkijunassa. Kirjat eivät siis ole tämän vuoden satoa, mutta hyvä tietokirja ei ihan pian vanhene, ja oikeastaan haluaisinkin hiukan nokkaista nykyajan suuntausta, jossa koko ajan pitää ahnehtia uutta ja kirjan eliniänodote on hädin tuskin puoli vuotta.

Nämä kirjat ovat sentään yhä saatavilla, ainakin kustantajien verkkomyynnissä, ja onneksi kirjoja löytää myös divareista sekä tietenkin kirjastoista.

Dave Goulsonin vuonna 2019 ilmestynyt Kimalaisen kyydissä on ihastuttava! Siitä tuli yksi kaikkien aikojen luontokirjasuosikkejani, johon taatusti palaan vielä monet kerrat uudestaan. Tietysti kimalaiset itse ovat söpöjä ja mielenkiintoisia karvaturrikoita, mutta Goulson osaa myös kertoa niiden elämästä niin valloittavalla tavalla, että kirja vie heti mennessään.

Kimalaisten elintapojen ohella Goulson kirjoittaa tutkijan työstä ja omista kokemuksistaan eikä unohda myöskään kimalaisten suojelua. Kuvaavaa onkin, että tämä Sussexin yliopiston professori on perustanut Englannissa kimalaisia suojelevan säätiön, ja Ranskasta hän osti 13 hehtaarin rappiomaatilan, jossa alkoi hoitaa niittyjä kimalaisia ja muutakin luonnon monimuotoisuutta silmällä pitäen.

Goulson ei tosiaan ole mikään yliopistohuoneeseensa eristäytynyt kuivakka tutkija, vaan hän toimii laajalti kimalaisten ja muiden mesipistiäisten asioita edistääkseen, ja hänen käytännön maastotyönsä ja suuren yleisön parissa tekemänsä opetus- ja neuvontatyön ansiosta kirjassa riittää hauskoja ja mielenkiintoisia tarinoita. Yleisötilaisuuksia varten hän on teettänyt itselleen hienon kimalaispuvun, joka aina kerää väkeä puoleensa. Pikkulapset ovat kuulemma ihmisen kokoisen kimalaisen nähdessään joko innoissaan tai peloissaan. Kerran eräs tyttö oli purskahtanut itkuun, jolloin Goulson oli irrottanut suuren kimalaispään osoittaakseen, että puvun sisällä oli vain ihminen. ”Valitettavasti tämä vain pahensi tilannetta”, Goulson toteaa. ”Mahdollisesti minun naamani oli pelottavampi kuin kimalaisen, tai ehkä hän kuvitteli jonkun juuttuneen valtavan kimalaisen sisään, joutuneen kenties sen syömäksi.”

Minua puolestaan pelotti lukea, millaista jättiläismäistä bisnestä on nykyinen kimalaisten kasvatus. Kimalaisiahan käytetään kasvihuoneissa ja yhä enemmän myös avomaiden viljelyksissä pölyttäjinä, ja sen myötä pesiä liikutellaan maasta toiseen. Tuontikimalaisia karkaa luontoon, missä niillä voi olla monenlaisia vaikutuksia alkuperäisiin mesipistiäisiin ja pölytettäviin kasveihin. Etenkin tuontikimalaisten levittämät loiset ja taudit saattavat olla luonnon lajeille tuhoisia. Meillä Suomessakin kontukimalainen on jo levinnyt Etelä-Suomeen. Mutta vieraslaji näköjään hyväksytään silloin kun se on taloudellisesti merkittävä.

Tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei mikään kimalaisintoilija olisikaan (ehkä kirjan luettuaan sellaiseksi tulee). Goulson kirjoittaa hauskasti ja yleistajuisesti, ja suomentaja Auli Kilpeläinen on tehnyt erinomaista työtä. Lopussa on vielä lista kimalaislajien nimistä, johon on merkitty Suomessa esiintyvät lajit.

Hannu Ylösen vuonna 2019 ilmestynyt Myyrän salainen elämä kuuluu edellisen kanssa samaan sarjaan: tekijä on aiheeseensa perehtynyt tutkija, joka kirjoittaa tutkimuskohteestaan sympaattisesti ja yleistajuisesti. Ylönen on jo 30 vuotta tutkinut metsämyyrää eli ”tehnyt myyräntyötä”, kuten hän itse sanoo. Lisäksi hän on ehtinyt perehtyä muun muassa hirvikärpäsen ja saukon elämään, ja hiiriä hän on käynyt tutkimassa Australiassa asti, missä hän vietti sapattivuotensa selvittelemällä kollegojensa kanssa paikallisia hiirikantojen ryöpsähdyksiä. Australian reissusta kerrotaan kirjan viimeisessä luvussa.

Ylönen toimii Jyväskylän yliopiston Konneveden tutkimusaseman johtajana, missä metsämyyrää onkin kovasti tutkittu. Tutkimuksia varten myyrille on rakennettu isoja tarhoja ja niitä on varustettu 1,5 gramman painoisilla radiolähettimillä – joita löytyi kerran yhdeksän kappaletta pöllön oksennuspalloista erään kuusen juurelta. Samalla on tutkittu myös myyrien saalistajia, kuten lumikkoa, joka pienestä koostaan huolimatta on sen verran kipakka otus, että radiolähettimen laittoa varten se on nukutettava siinä missä karhu tai susikin. Myyrien pannoittaminen sujuu sentään helpommin.

Kirjassa kuvataan metsämyyrän elinkaari syntymästä kuolemaan, pohdiskellaan myyräsyklien syitä ja seurauksia sekä kerrotaan tutkijoiden työstä ja kekseliäistä menetelmistä. Metsämyyrän elämästä paljastuu monenlaisia jännittäviä tietoja. Ylönen selvittää esimerkiksi joidenkin myyräkoiraiden intoa tappaa pieniä pesäpoikasia. Koiraathan eivät poikasia hoivaile, vaan liikuskelevat siellä täällä ja parittelevat niin monen naaraan kanssa kuin suinkin. Tässä voisi olla se vaara, että aggressiiviset koiraat tappavat vahingossa omia poikasiaan. Useimmat yksilöt kuitenkin rauhoittuvat sopivasti vajaan kolmen viikon kuluttua parittelusta – juuri silloin poikaset syntyvät – ja tappamisvimma pysyy kurissa vielä kymmenisen päivää eli niin kauan kuin poikaset ovat pesässä.

Mainio pikku tarina liittyi vaivaishiiriin, joita asusti tutkimusasemalla metsämyyrien kanssa samoissa tarhoissa. Eläimille tarjoiltiin ruokaa muoviämpäreistä tehdyistä automaateista. Hiiret ja myyrät jakoivat alueet tarkasti keskenään eikä niiden kesken esiintynyt väkivaltaa. ”Varmuuden vuoksi vaivaishiiret kuitenkin muurasivat omien ruokinta-automaattiensa sisäänkäynnin pienemmäksi käyttäen kauran tärkkelystä laastina. Tämä piti suurikokoisemmat metsämyyrät pois pikkiriikkisten vaivaishiirien apajilta.”

Tuomas Aivelon vuonna 2018 ilmestynyt Loputtomat loiset on kirja, joka kannattaa lukea viimeistään nyt koronaviruksen aiheuttaman pandemian aikana. Aivelon nimi lienee tässä yhteydessä tullut monelle tutuksi, sillä toimittajat ovat usein kyselleet häneltä virukseen liittyvistä ilmiöistä. Tiede-lehdessä Aivelo on jo pitkään pitänyt suosittua blogia, jonka nimi on ”Kaiken takana on loinen”. Väitöskirjansa Aivelo teki Madagaskarilla elävien hiirimakien loisista.

Loputtomat loiset kertoo moninaisista ulko- ja sisäloisista, joita niin ihmiset kuin muutkin lajit elättävät. Tähän elonkirjoon kuuluvat muun muassa heisimadot, sukkulamadot, täit, luteet ja puutiaiset. Mutta kuten Aivelo blogissaan toteaa, hän puhuu loisista ”laajassa perspektiivissä”, ja tähän perspektiiviin kuuluvat myös virusten ja bakteerien kaltaiset pienet taudinaiheuttajat. Kirja tarjoaakin runsaasti tietoa kaikenlaisista tartuntataudeista ja niihin liittyvistä ilmiöistä. Jokainen yrittää elämässään pärjätä, ja niinpä loisten ja niiden isäntien välillä käydään jatkuvaa kilpavarustelua, joka ei välttämättä ole kovin simppeliä ja suoraviivaista. Esimerkiksi samat bakteerit saattavat eri tilanteissa olla isännälleen harmittomia, hyödyllisiä tai haitallisia.

Taudinaiheuttajien muuntelu voi olla nopeata, ja sopivissa olosuhteissa tapahtuu ”ylivuotoa”, joka joskus yllättää ihmiset ikävällä tavalla. Tautien leviämisen estäminen ja hoitaminen on usein kallista ja vaikeaa, joten viisainta olisi pyrkiä ehkäisemään taudinaiheuttajille otollisia olosuhteita. Onkin oleellista ymmärtää, etteivät muut lajit ole vain jossakin etäällä luonnossa, vaan että meillä kaikilla, niin villieläimillä, tuotantoeläimillä kuin ihmisilläkin on yhteinen terveys. Sitä ei tulisi luonnon pirstomisella heikentää, sillä ajamalla muita lajeja ahdinkoon ja heikentämällä niiden terveyttä ihmiset saavat vaivoista helposti osansa. ”Taudit eivät leviä tyhjiössä, vaan tietynlaisessa ihmisten yhteiskunnassa, jota ympäröi tietynlainen luonto”, Aivelo toteaa ja muistuttaa, ettei tautiliikenne kulje aina villieläimistä ihmisiin, vaan ihminen saattaa aiheuttaa kohtalokkaita tartuntoja muille lajeille. ”Maailma, jossa uusia tartunnanaiheuttajia siirtyy ihmisiin yhä enemmän, jossa omat tartunnanaiheuttajamme tuhoavat villieläinpopulaatioita tai jossa antibiootit eivät enää toimi, ei ole kehityksen näkökulmasta kestävä.”

Loiskirja oli Tieto-Finlandia ehdokkaana vuonna 2018, ja seuraavana vuonna Helsingin yliopisto palkitsi Aivelon hänen ansioistaan tiedeviestinnän saralla. Loistutkija valottaa mutkikkaitakin ilmiöitä selkeästi ja ymmärrettävästi sekä tarjoilee lukijalle niin hauskoja, kiehtovia kuin karmaiseviakin yksityiskohtia.

Nainen, joka rakasti hyönteisiä on Gummeruksen kustantama ja he lähettivät minulle ystävällisesti kirjasta arvostelukappaleen jotta pääsin paitsi lukemaan kirjan, myös kirjoittamaan siihen liittyviä ajatuksiani ylös.

Ennen kuin olin edes ehtinyt lukea takakannen kuvausta kirjasta, kansikuva onnistui säväyttämään minut kun havaitsin, ettei kantta hallitsevan silmän yläpuolella oleva, Frida Kahlomainen kulmakarva muodostunutkaan ihokarvoista vaan karvaisesta perhosentoukasta. Sanonnan mukaisesti kirjaa ei tule arvioida kannen perusteella, joten lähdetään ilman enempiä alustuksia kiteyttämään ja analysoimaan teoksen sisältöä.

Kirja on ryhmitelty täydellisen metamorfoosin ja lajien elämänvaiheiden mukaisesti: ovum – muna, larva – toukka, pupa – kotelo, imago – aikuinen, conceptio – hedelmöittyminen, extinctio – sammuminen ja exidium – tuhoutuminen. Käyn ensin läpi eri osioiden tapahtumia. Jos haluat välttyä juonipaljastuksilta, suosittelen siirtymään suoraan yhteenvetoon.

Ovum

Tarina alkaa päähenkilö Marian ollessa lapsi. 1600-luvulla aikuistuminen tapahtuu olosuhteiden pakottamana huomattavasti nopeammin kuin nykyään. Lapsi saa olla lapsi vain hetken. Lyhessäkin ajassa arkea täyttää elämän koko kirjo, syntymää ja kuolemaa myöten. Maria suhtautuu traagisiin tapahtumiin naiivin viattomasti ja lapsen uteliaalla mielellä. Pakokeinona nuorena kuolleiden perheenjäsenten menettämisestä Maria seuraa isänsä jalanjälkiä ja uppoutuu piirtämiseen. Karuimmissakin olosuhteissa on mahdollista löytää kauneutta kukkien ja hyönteisten loputtomista yksityiskohdista, eikä ole yllätys että nämä aiheet löytävät tiensä Marian luonnoslehtiöön.

Larva

Toukka tarvitsee kasvaakseen ravintoa ja niin Mariakin täyttää itseään ulkoista maailmaa havainnoimalla ja kasvaa hiljalleen ulos lapsuudesta. Ympäristö aiheuttaa epäkypsässä mielessä hämmennystä, eikä Maria kykene vielä löytämään omaa paikkaansa yhteiskunnassa. Suhde hyönteisiin syvenee ja Maria kiinnostuu erityisesti perhostoukkien läpikäymästä muodonmuutoksesta. Samaan aikaan aikakautta hallitsevat uskonnolliset katsomukset ja Marian tekemät itsenäiset havainnot aiheuttavat ristiriitoja. Onko toukkien muodonmuutos Jumalan ihmeteko vai Saatanan tekosia? Noitavainojen näkeminen omin silmin herättää vain lisää kysymyksiä. Miksi joku poltetaan vain sen vuoksi että hän kerää kasveja? Onko hyönteisten kerääminen yhtä suuri synti? Pitäisikö sitä hävetä?

Maria käy läpi ehkä hieman kliseisenkin aikuistumisen ja saa rinnalleen perheen. Välinpitämättömässä avioliitossa hän ryhtyy luomaan epävarmaa suhdetta omaan jälkikasvuunsa. Taustalla kiinnostus hyönteisiä kohtaan kasvaa intohimoksi ja luomiskertomukselliset uskomukset alkavat kääntyä tieteellisempään suuntaan. Sisäinen tiedonjano eristää Mariaa muusta perheestä. Vajan toukkakasvattamosta tulee turvapaikka, johon on helppo vetäytyä piiloon naisen asemaa järjestelmällisesti polkevalta yhteiskunnalta.

Vaikka Maria on tietyssä määrin ottanut hänelle varatun roolin vastaan sellaisena kuin se on annettu, jokin perustavanlaatuinen asia hänen sisällään muuttuu Caspar-velipuolelta saadun kirjeen kautta. Caspar kertoo liittyneensä labadistien yhteisöön, joka pyrkii elämään vaatimattomasti alkukristittyjen tapojen mukaan hyläten samalla nykykirkon uskomukset ja säännöt.

Pupa

Muodonmuutoksen eri vaiheet voivat olla toisinaan hyvinkin lyhyitä, mutta silloinkaan ne eivät välttämättä ole kivuttomia. Maria pakenee äitinsä ja tyttärensä kanssa liittyäkseen labadisteihin. Häntä ei niinkään kiinnosta yhteisön elämäntavat vaan ennen kaikkea hän toivoo pääsevänsä tapaamaan labadisteihin liittyneen oppineen ja menestyneen Anna Maria van Schurmanin ja saavansa häneltä apua oman kädenjälkensä julkaisuun. Lähtö aviomiehen rinnalta osoittautuu nopeasti virhepäätökseksi ja Maria huomaa joutuneensa ahdingosta pahempaan. Hän menettää kaiken: hyönteisten harrastamisen, maalaamisen ilon, äitinsä sekä kunnioituksensa oman tyttärensä silmissä. Van Schurman paljastuu hauraaksi ja toiveet julkaista maalauksia hänen avustuksellaan murenevat lyhyen ensikohtaamisen aikana.

Asioista luopuminen mahdollistaa samalla uuden omaksumisen. Mikään ei enää pidättele Mariaa paikoillaan ja hänen on aika siirtyä eteenpäin. Aivan kuin toukka luopuu nahastaan kasvattaakseen siipensä, Maria kääriytyy rakastamansa labadistien koristeellisen maton sisään ja saavuttaa vapauden olla oma itsensä. Ehkei sittenkään ollut virhe lähteä aviomiehen rinnalta ja liittyä lahkoon.

Imago

Rajoituksista vapautunut Maria matkustaa Amsterdamiin. Satamakaupunki on vain välipysähdys ja pian Maria inspiroituu Japanista ja päättää hypätä laivaan joka vie hänet tuohon mystiseen ja aiemmin suljettuun itämaahan. Matkan aikana siirrytään samalla 1800-luvulle. Darwinin evoluutioteoriaan tutustuminen horjuttaa uskoa lajien jumalalliseen alkuperään entisestään. Kun Japanin vehreiden metsien lajikirjo alkaa paljastua, myös käytännön syyt kyseenalaistavat totuuksina syötetyt asiat lajien alkuperästä. Olisivatko kaikki mahdolliset maailman lajit todella voineet mahtua Nooan arkkiin?

Maanjäristys osoittaa, että luonto aiheuttaa myös nopeita muutoksia. Tutkimusretken aikana Maria sairastuu. Kuumeen ja sekavuuden kurittamana hän päättää parannuttuaan jättää Japanin taakseen.

Conceptio

Paluumatka Eurooppaan on unenkaltainen ja samalla vuosisadat jälleen vierähtävät. Maria löytää yhteyden Hongkongiin matkaavaan Yakumonin kanssa. Tiivis ja silti jotenkin niin vaivaton ja käytännöllinen romanssi herättää Mariassa ennenkokemattomia tunteita joiden kautta hän oppii ymmärtämään itseään paremmin. Samalla hänen elämänhalunsa palaa. Onni ei kestä pitkään. Hongkongin välipysähdyksen ja olemattomien jäähyväisten jälkeen Maria huomaa sairastuneensa uudelleen.

Exctinctio / Excidium

Marian elämä alkaa hiljalleen sammua nykypäivän Berliinissä. Uskonnon ja tieteen välinen ristiriita ei ole vieläkään lopullisesti ratkennut, mutta jotain kertoo Jumalan sisäisen äänen vaikeneminen. Maria pohtii totuuden löytymistä Charles Darwinin ja Emma Wedgewoodin rakkaustarinan kautta. Ristiriitaisetkin näkemykset voivat löytää yhteisen sävelen, jos tahtotila on riittävän voimakas.

Kivuista vapautuminen tapahtuu jälleen uuden muodonmuutoksen kautta. Uusia lajeja syntyy menetettyjen tilalle ja ehkä maailmalla on vielä toivoa, sillä kuolema luo uutta elämää. Lopusta tulee mieleen yhtymäkohtia Baudelairen kirjoittamaan runoon ”Raato” (”Une Charogne”) – runon voi lukea alkuperäisenä ranskaksi ja englanninkielisinä käännöksinä osoitteessa https://fleursdumal.org/poem/126.

Yhteenveto

Lukukokemuksena Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä oli miellyttävä. Kieli on selkeää ja turhia kikkailuja ei ole käytetty. Rytmitys kerronnallisten osuuksien ja päähenkilön päiväkirjamerkintöjen välillä toimii erinomaisesti ja luo tarinalle moniulotteisuutta. Ahava on pystynyt kuvaamaan erityisen hyvin hyönteisharrastajan kohtaamia haasteita. Ainakin itse kykenin hyönteisharrastajana samaistumaan monessa kohdassa Marian sielunmaisemaan.

Erityisen hyvin pystyin ymmärtämään Maria turhautumista, kun muut maalauskerholaiset halusivat maalata kukka-asetelmasta vain näyttävimpiä ja värikkäimpiä kukkia. Heitä ei kiinnostanut se, miltä kukat oikeasti näyttivät kuihtuneine osineen tai muine virheineen. Hyönteisissäkin on kyse ennen kaikkea yksityiskohdista, joita täytyy oppia katsomaan oikein. Joku voi nähdä yksinkertaiselta vaikuttavan ruskean kovakuoriaisen vain yksinkertaisena ruskeana kovakuoriaisena ja ihmetellä miksi itse innostun sellaisen nähdessäni niin paljon. Minä taas ihmettelen sitä, eivätkö he näe peitinsiivillä säännöllisinä kulkevia pistekuopparivistöjä, siipien hentoa, silkinhohtoista pintakarvoitusta ja kitiinipinnan kiehtovaa tekstuuria tai sylinterinmuotoisista jaokkeista koostuvia, okaisia raajoja jotka päättyvät koukkumaisiin kynsiin? Katsokaa nyt edes noita upeita verkkosilmiä, niiden väliin jääviä täysin yhdensuuntaisia pitkittäisuurteita, paksuja kaksivärisiä tuntosarvien tyvijaokkeita ja leukojen monimutkaisia rakenteita. Vaikka tämän kaiken kertoisi, monien katseet paljastavat, että he näkevät edelleen pelkän vaatimattoman näköisen ruskean kovakuoriaisen.

Tuntematta niin hyvin kirjan päähenkilön esikuvana olevan Maria Sibylla Merianin (1647-1717) vaiheita, on hieman hankala erottaa tapahtumia ja henkilöitä, jotka ovat oikeasti liittyneet hänen elämäänsä ja jotka on otettu mukaan muilta aikakausilta tarinaa elävöittämään. Konkreettinen muutos fiktiiviseksi henkilöksi tapahtuu siinä vaiheessa kun Maria koteloituu labadistien koristeellisen maton sisään, mutta muilta osin kenties suurin osa tapahtumista perustuu todellisen Marian elämään.

George Des Marées: Maria Sibylla Merian (CC-PDM-1.0).

Kirja vangitsee lukijansa parhaiten, kun sitä ei yritä lukea elämänkertana vaan fantasiatarinana. Samalla herää mielenkiinto saada tietoa oikean Marian elämänvaiheista ja entomologisista saavutuksista. Maria oli ensimmäinen ihminen, joka dokumentoi perhosten nelivaiheisen metamorfoosin. Ottaen huomioon 1600-luvulla vallinneen naisten aseman ja sen miten Maria teki havainnot täysin itsenäisesti pelkästään luontoa tarkkailemalla, tämä oli valtavan suuri saavutus.

Maria Sibylla Merianin piirros Metamorphosis insectorum Surinamensium -teoksesta, vuodelta 1705 (CC-PDM-1.0).

Metamorfoosin lisäksi tarina sisältää muunkinlaisten muutosten läpikäyntiä. Naisen aseman kohentumisen lisäksi yksi konkreettisimmista ihmisten kokemista muutoksista liittyy ihmisen omaan alkuperään. 1600-luvulla Jumala on läsnä jokapäiväisessä elämässä, mutta darwinismin kautta Jumalan rooli heikkenee ainoastaan alkuunpanevaksi voimaksi. Edelleen nykypäivään saavuttaessa Jumalaa ei enää ole ja ihminen joutuu tunnustamaan oman yksinäisyytensä. Silti, tähän asti me olemme lajina päätyneet. On vaadittu tuhansia vuosia, että olemme vihdoin alkaneet murtaa uskontojen asettamia rajoituksia. Vapautuminen tuo myös vastuuta. Meidän on yksin vastattava siitä, miten lajina toimimme, kun emme voi enää vedota Jumalan tahtoon.

Kirjan loppu menee ehkä hieman omaan makuuni liian symboliseksi, mikä hankaloittaa tartuntapinnan löytämistä, mutta aivan kuten päähenkilön esikuvaa kiinnosti perhosissa toukan muodonmuutos lopputuloksen sijasta, tässäkin teoksessa loppua tärkeämpi on se matka, jonka Maria kulkee aikakausien läpi ja kasvaa omaksi itsekseen ja itse määrittelemillä säännöillään.

Näillä sanoilla suosittelen kaikkia lukemaan itse Marian tarinan.